Eeva Kilpi - Gränslöshetens tid

Eeva Kilpi on kuvannut teoksessaan Gränslöshetens tid, suomeksi Rajattomuuden aika, lapsuutensa maisemaa ja ihmisiä. Teos saattaa ensi lukemiselta tuntua kotiseutukuvaukselta, historialliselta tapainkuvaukselta, lapsuuden kulta-ajan muistelemiselta, mutta kun sen lukee hyvin tarkkaan, löytyy siitä myös vallan muuta.
Kirja on protesti, se on rankka poliittinen kannanotto, se on muistojen vastalause historialle. Kilpi kuvaa pientä tyttöä joka kasvaa vanhempiensa ja suuren sukunsa ympäröimänä, turvassa Karjalassa Raivattalan kylässä Hiitolassa kunnes kirjan loppupuolella pommitus muuttaa ruokapöydässä istuvan tytön elämän väistämättömästi. Tämä joutuu lähtemään kodistaan eikä palaa ennen kuin puolen vuosisadan jälkeen etsimään mennyttä aikaa ja tuttuja seutuja ja rakennuksia kotiseutumatkalla.

Koti ja lähiseutu kuvataan äärimmäisen tarkkaan. Kirjailija kuvaa lapsuudenympäristönsä yksityiskohtaisesti, selkeästi ja hyvin läheltä. Kirjan loppupuolella tapahtuvaa pakoa vasten näyttäytyy kotiseutu, koti, suku, perhe, menetetty elämä koko rikkaudessaan, monipuolisuudessaan ja lukija ymmärtää miten äärettömän vaikeaa ja raskasta on lähteä omasta kodistaan sodan jaloista tietämättä mihin joutuu ja pääseekö koskaan takaisin.
Rajattomuuden aika on läpikotainen protesti sotaa vastaan, kuvatessaan kotiseutunsa Kilpi muistuttaa meitä siitä, että se mikä on ollut, on ollut todellisuutta niille jotka sen muistavat eikä se katoa koskaan, se tulee aina merkitsemään äärettömän paljon niille jotka sen muistavat.

Muistaminen sinänsä on aktiivinen teko, kirjailija tekee työtä muistamalla luonnon, ihmiset ja tapahtumat ja toistellessaan niitä ensin omassa mielessään ja sitten teoksessaan. Hän taistelee sekä unohdusta että menetystä vastaan. Hän muistaa ja kertoo muille, että se, mitä oli, on ollut olemassa, kyseessä oli ihmisten elämä, johon sota tarttui myllertäen sen perinpohjin niin, ettei paluuta ollut. Muistamalla hän pitää tallella elämän jota arvostaa, kunnioittaa, hän pitää yllä elämän kunnioittamisen muistamalla se, mitä oli: äidin, isän, sisaren, isovanhemmat, perheen yhteiset muistot, sen menneisyyden, kotiseudun, talot, huoneet, lelut, koirat, tapahtumat.

Kirjailija vie lukijan turvalliseen, vauraaseen ja huolettomaan lapsuuteensa ja näin tehdessään hän antaa muistojen väkevästi ja vastaansanomattomasti rakentaa jälleen sen, mikä menetettiin, kun Karjalasta oli lähdettävä evakkoon. Hän vie lukijansa mukaan koulutielleen, sukulaistensa luo, hän tutustuttaa meidät ihmisiin, joiden kohtalon hän jakoi kun oli jätettävä Hiitola ja lähdettävä pakoon sotaa.

Koko teoksen jännite on lähes huomaamaton alussa, kun lukija pahaa aavistamatta alkaa seurata Kilven vanhempien elämää ja tämän isovanhempien elämää ja vihdoin saa tutustua kirjailijaan itseensä lapsena. Lukiessaan on kuin puraisisi Madeleine-leivosta ja muistaisi, kuin lukijakin muistaisi kirjailijan muistuttaessa siitä, että kaikki tämä on ollut olemassa, tämä oli meidän elämämme, me elimme siellä, meillä oli Hiitolassa, Karjalassa elämä joka oli meidän todellisuutemme, meidän paikkamme maailmassa on kerran ollut olemassa ja meidät on suistettu syrjään sieltä ja me jouduimme jättämään kaiken.

Mitä enemmän yksityiskohtia meille näytetään teoksen edetessä, sitä voimakkaammin lukijalle selkiää satojentuhansien ihmisten elämän romahtaminen ja luhistuminen sodan jaloissa. Kilpi vie taitavasti meidät mukaansa lapsuutensa maisemiin ja näyttää millaista on menettää kaikki tuttu ja turvallinen. Hän tekee sen kertoessaan millaista oli elää lapsena Hiitolassa, millaista oli Karjalassa vietetty elämä. Hän ikään kuin alleviivaa menetyksensä ja muiden karjalaisten menetyksen kuvatessaan sen elämän jonka itse lapsena koki. Kilpi kuitenkin muistuttaa, että karjalaiset ovat selviytyjiä, elämä jatkui ja vanhoina kotiseuduilleen palaavat kotiseutumatkojen tekijät ovat kyenneet elämään katkeroitumatta uudessa ympäristössään.

Kirja on vaikuttava kuvaus siitä, mitä on elää tietämättä tulevista kohtaloniskuista, miten politiikka ja sota vaikuttavat yksityisen ihmisen elämään ja siitä miten katkeraa on ollut joutua vaikenemaan vuosikymmeniä menetyksestään. Kilpi kertoo kirjan loppuosassa siitä, miten suomalainen yleisö on kiinnostunut historiastaan ja käy sankoin joukoin kuulemassa luentoja joissa sodista kerrotaan tämän päivän yleisölle, sotia kokemattomille sekä niiden jalkoihin jääneille.

Saattaessaan sanoiksi menetetyn menneisyyden Kilpi osoittaa sodan järjettömyyden ja protestoi sitä vastaan voimallisesti. Hän ikään kuin näyttää miten arvokas tavallinen perheen tai suvun elämä on, miten tärkeä ihmiselle on toinen ihminen, miten anteeksiantamatonta on tuhota ihmisten arki, tarttua siihen, ajaa ihmiset pakoon sotatoimin. Hän puhuu arjen puolesta, tavallisen ihmiselämän kauneuden, suuruuden ja arvokkuuden puolesta.

Kirjassa lukija tutustuu suureen sukuun jonka värikäs elämä katkeaa yllättäen sodan tultua heidän kotiseudulleen. Rautatieasemalla ravintolaa pitävä isoäiti on yksi mieleen jäävistä hahmoista ja muita ovat rampa täti ja nuori täti. Kirjailijan vanhemmat ovat koko ajan läsnä. Alussa kahdesta nuoresta tulee kirjailijan vanhemmat ja tarinan edistyessä saamme tutustua heidän elämäänsä Karjalassa sekä heidän rakentaessaan uutta elämää kun paluu takaisin Hiitolaan osoittautuu mahdottomaksi. Kirjailijan äiti koulutti itsensä ennen naimisiin menoaan mutta poltti myöhemmin todistuksensa koska hänestä tuli kotiäiti eikä hän mennyt töihin enää. Perheen isä oli toimelias mies, joka onnistui luomaan omaisilleen taloudellisesti turvallisen elämän. Kilpi kertoo riemastuttavasti omasta ensimmäisestä taloudellisesta edesottamuksestaan lapsena kun hän tahtoi yllättää äitinsä itse hankkimallaan lahjalla.

Kirjailija matkusti takaisin lapsuutensa maisemiin ja kertoo rehellisesti ja suorasukaisesti siitä millaista on nähdä oma kotinsa ja kotiseutunsa kuudenkymmenen vuoden jälkeen. Hän otti maata ja kasveja sieltä viedäkseen ne mukanaan kotiinsa. Näin käsite isänmaa tai kotimaa saa käsin kosketeltavan merkityksen kun sitä viedään uuteen asuinympäristöön.

Eeva Kilpi on rauhan asialla tässä kirjassaan kuten edellisissä teoksissaankin ja puolustaa voimallisesti ihmisen oikeutta elää elämänsä joutumatta luopumaan siitä mikä tälle on läheistä, tuttua, omaa. Kun ajattelee miten perin pohjin hänen elämänsä muuttui hänen nähdessään yksitoistavuotiaana pommikoneen lentävän hänen kotinsa yli, ei voi muuta kuin ajatella kaikkia niitä ihmisiä jotka tänään jättävät kotinsa paetakseen sotaa. Kilpi rakentaa muistoistaan jälleen kotinsa, elämänsä, sukunsa, perheensä ikään kuin sanoakseen, että se mitä on ollut, on katoamatonta, sitä ei voi tuhota, se on olemassa hänen muistoissaan, hänen sydämessään eikä sitä mikään voi häneltä ottaa pois.

Teksti: Arja Uusitalo

Eeva Kilpi - Gränslöshetens tid
Natur och Kultur 2005