Tukholmassa naiset kulkevat (pian) cowboybootseissa

Nuotiolla olen ollut, olen nukkunut tähtitaivaan alla, olen jopa käyttänyt ruudullisia flanellipaitoja, minulla on kuvioitu puuvillainen kaulaliina ja minulla oli kerran jopa leveälierinen hattu, nyt puuttuu vain bootsit ja ehkä lasso ja nahkaliivit.

Kuljen päivittäin sauvakävelylläni ratsastustallien ohitse, vedän nautinnollisesti sisään vapauden tuoksua; kuivaa heinää, hevosenlantaa, hevosenhajua. Tunnen miten seikkailu on mahdollinen ja jopa todennäköinen näillä main. Kuljen mahdollisen seikkailun ohitse, kuuntelen hevosen kavioiden kumahtelua asfalttia vasten ja mieleen tulee ranskalainen novelli jossa vaunut vierivät ohitseni. Käännyn vasemmalle ja menen uimaan. Olen yllättävän urheilullinen, on ihme, jollen ensi vuonna ala jo ratsastaa täällä tallilla, kun jo olen ehtinyt merikajakillakin meloa tukholmalaisessa syysillassa.

Mihin ne cowboybootsit oikein katosivat? Ne eivät mahtuneet säärestä kiinni, vetoketju, joka on viekkaasti ommeltu näkymättömiin, ei vain mennyt kiinni. Lohdutukseksi minä menin kantapaikkaani syömään hasselpähkinäjäätelöä jota siedän yhtä vähän kuin hevosia ja essemmessasin ympäri maailmaa.

Mistä oikein on kysymys? Miten joku pariisilainen muotitaiteilija on jo kaksi vuotta takaperin arvannut, että juuri vuoden 2005 syyskuun keskivälissä himoitsisin cowboybootseja ja tahtoisin ehdottomasti pukeutua pitkään leveään hameeseen ? Kuinka tekstiiliteollisuuden suunnittelijat arvasivat, että en vain minä vaan tuhannet muutkin tukholmalaisnaiset tahtovat välttämättä pukeutua leveisiin hameisiin samanaikaisesti? Miten tämä kaikki sattuukin näin hauskasti? Kun on tarjolla bootseja, on myös hameita, farkunlahkeeseen kun nämä bootsit nyt eivät ainakaan mahdu.

Kotona minua ei ymmärretä, mies ja poika ovat sitä mieltä, että heistä olisi verrattomasti hauskempaa jos minä tahtoisin pukeutua intiaaniksi. Heistä se sopisi paremmin minun persoonaani. He eivät mitenkään osaa nähdä minua cowboynä. Pojan reaktion ymmärrän vielä jota kuinkin, olenhan epäilyttävällä alalla; runoilija, kirjailija, toimittaja ja sellaiset lurjukset kulkevat keskellä päivää ulkosalla kun kaikki kunnialliset äiti-ihmiset ovat töissä. Siksi minulla on niin laaja garderobi: on oltava monta eri takkia ja monta paria kenkiä ja pitkiä housuja jotta pojan koulukaverit eivät huomaisi että minä kuljen aamulla ensin sauvakävelyni täsmällisesti kahdeksasta kahtakymmentä vailla yhdeksään. Silloin olen pukeutunut kuten aina, farkkuihin ja puseroon ja jumppakenkiin. Päässä punainen lippis. Sen jälkeen minä menen keskustaan aamiaiselle ja toimittamaan asioita. Sitä tarkoitusta varten pukeudunkin jo hiukan muodollisemmin; vaihdan farkut toisiin farkkuihin ja vedän pikkutakin ylleni. Kampaan myös hiukseni ja vaihdan jalkaani mustat lyhyet nahkasaappaat. Jätän myös sauvat kotiin.

Seuraavan kerran ulos mennessäni minun on todella harkittava valepukuani koska siihen aikaan koululaiset ovat ruokatunnilla mikä merkitsee sitä, että olen vaarassa törmätä poikani luokkatovereihin. Yleisesti ottaen sadesää on parempi kuin pouta koska meillä on laaja valikoima sadevaatteita ja sateenvarjoja joiden avulla voin kulkea kaikessa rauhassa koulun ohitse tulematta tunnistetuksi. Jos on poutaa, joudun lainaamaan mieheni vaatteita, mutta koska hänellä on hyvin epäkonventionaalinen käsitys vaatetuksesta, saan joskus kuulla kunniani kun poika on sattunut ystävineen huomaamaan minut loikkimassa pensaiden takaa kohti keskustaa.

Intiaaniksi en ole koskaan ajatellut pukeutua, pidän tietysti mokkasiineista joita minulla on tapana muuten käyttää kesäaikaan, mutta siihen sitten loppuukin minun intiaani-ihailuni. Nuorempana käytin pikkuriikkisistä lasihelmistä tehtyjä helmiä mutten enää. Koskaan ei voi olla varma mistään, ehkä Pariisissa juuri tällä hetkellä haudotaan intiaanimuotia joka tulee voimaan kahden vuoden päästä jolloin me joukolla emme mitään muuta niin hartaasti toivo kuin saada laittaa sulkia hiuksiimme ja kulkea tomahawk repussa.

Pukeutuessani erilaisiin vaateparsiin välttääkseni tulemasta tunnistetuksi koetan vain tehdä mitä jokainen äiti tekee eli koettaa sopeutua ympäristöönsä, minun ympärilläni ihmiset käyvät töissä, he menevät töihin aikaisin aamulla ja mitä myöhemmin he tulevat kotiin illalla sitä paremmin heillä menee.

Suunnittelen juuri huomista garderobiani, aamiaiselle vaalea lila hupputakki, keskipäivällä musta samettitakki ja mustat vakosamettihousut, iltapäivällä – jos on vielä asiaa keskustaan – voinkin esiintyä aivan normaalisti omana itsenäni koska koululaiset ovat silloin menneet pois koulusta.

Olen käynyt viikon päivät tutustumassa cowboyvaatetukseen ja tänä päivänä väsähdin siihen kaikkeen, ennen kuin olin ehtinyt sijoittaa varustuksiin kruunun kruunua. Nyt odotan jo innolla intiaanimuotia, innostun siitä varmasti aivan samalla lailla ja sitten sekin ehkä menee ohi ennen kuin sijoitan tomahawkiin ja rauhanpiippuun yhtään kruunua.

Täten käymme läpi ihmiskunnan historiaa, sen muutoksia, sen eri vaiheita muodin ohjaamina. Väliin on vastustamaton halu laittaa poskeen hakeneula, väliin on ehdottomasti värjättävä hiukset punaisiksi ja joskus taas täytyy kulkea leveälahkeisissa housuissa puhumattakaan siitä, että hameen pituus vaihtelee, jos joku nyt vielä hametta käyttää, mitä epäilen. Mekot ovat poissa muodista minkä voi kiertää siten, että öisin pukeutuu yöpaitaan pyjaman sijasta.

Katselen nostalgian vallassa vanhoja valokuvia itsestäni. Poltan ne yksi toisensa jälkeen sillä en tahdo poikieni koskaan saavan tietää millaisia muoti-ilmiöitä minä henkilökohtaisesti olen seurannut orjallisesti tajuamatta, että minä voin olla intiaani vaikka Pariisista kuuluisi käsky olla irlantilainen paimentyttö.

Harmaat leveälahkeiset flanellihousut, pellavainen kävelypuku, lila batiikkimekko, violetti t-paita jossa peilejä, marimekot, Finn-Flaren mekot, pillerirasia, harmaa nelikulmainen hattu jota käytin onneksi vain hautajaisissa, isältä perimäni ratsastussaappaat ( kumpikaan meistä ei koskaan ratsastanut), ohuesta egyptiläisestä pellavasta ommeltu yöpaita johon brodeerasin om-sanan punaisin laakapistoin.

Tämän syksyn muoti ei ole mitenkään kovin äärimmäistä, vaan melko mukiinmenevää, jos sitä vertaa koko pitkän elämänsä aikana päälleen pukemiinsa tamineisiin. Perun sanani, menen ostamaan saappaat ja mekon, hyppynaru saa käydä lassosta, ei sitä eroa huomaa kuin asiantuntija, hankin saman tien leveälierisen hatun, se on käytännöllinen ja jopa tarpeellinen, eivätkö lääkärit käskekin meitä välttämään liiallista auringonvaloa. Otatan kuvan itsestäni jotta minulla olisi myöhemmin mahdollisuus katsella kuvia tältä kaudelta joka omistettiin Villille Lännelle ja haaveelle suuresta tuntemattomasta sekä kuvitelmille uljaasta tulevaisuudesta leiritulen äärellä.

Teksti: Arja Uusitalo Kuvat: Maarit Mäkelä-Faeder