|
Röster som aldrig tystnar
Artur Szulc
Prisma 2005
Opiskelin kerran kauan sitten kansankorkeakoulussa valokuvausta.
Muistan miten me ihmettelimme sitä, että on vaikeaa ottaa
kuvia jotka välittäisivät ihmisen hädän,
todelliset ihmiselämän pahimmat tragediat. Kuvissa kaikkein
kauheinta ei saa esille vaan köyhät näyttävät
pittoreskeilta ja kurjuus saa jotenkin aina tarunomaisen hohdon.
Sama koskee sanoja. On vaikeaa kertoa siitä, mikä on todella
järkyttävää, nimittäin ihmisen lähimmäiselleen
aiheuttama kärsimys.
 Kirjassaan
Röster som aldrig tystnar eli Äänet jotka
eivät koskaan vaikene kertoo Artur Szulc ihmisen hädästä
tilanteessa, jossa tämä itse ei voi mitenkään
vaikuttaa omaan mahdottomalta tuntuvaan avuttomaan tilanteeseen.
Nämä yksitoista ihmistä kertovat siitä mitä
ovat kokeneet ja nähneet ollessaan täysin toisten ihmisten
armoilla voimatta mitenkään itse helpottaa omaa tai kanssaihmistensä
kärsimystä. Se, että he ylipäätään
olivat päässeet Ruotsiin ja olivat hengissä voidakseen
kertoa kärsimyksistään, on ihme. Heidän kuvauksensa
ovat yksityiskohtaisia, järkyttäviä, sietämättömiä.
Kuitenkin tämä oli se todellisuus jossa miljoonat ihmiset
elivät ja miljoonat menehtyivät, vain kourallinen selvisi
kertomaan keskitysleirien todellisuudesta.
Toisen maailmansodan aikaan Puolassa kärsivät miljoonat
ihmiset, joista muutama tuhat tuli sodan jälkeen Ruotsiin.
Heidän kertomuksensa kokemuksistaan ovat kirjan Röster
som aldrig tystnar perustana. Lundin yliopistossa oli puolankielen
lehtorina Zygmunt Lakocinski joka toimi tulkkina Malmössä
vuoden 1945 keväällä jolloin puolalaisia pakolaisia
tuli Ruotsiin.
Hän keräsi niin paljon todistusaineistoa keskitysleireistä
kuin ehti, hänen perustamansa ja Ruotrin valtion taloudellisesti
tukema Polska källinstitutet keräsi kaikkiaan yli viidensadan
vapautetun keskitysleirissä tai työleirissä olleen
kertomukset.
Tämä aineisto oli puolankielinen pitkään kunnes
yliopistolla ainetta tekevän Artur Szulcin mielenkiinto heräsi
aihetta kohtaan ja tämä käänsi aineiston ruotsiksi.
Kirjan merkitystä kuvaa sen alkusanoissa historian professori
Björn Horgby: ”Humanistinen yhteiskunta tarvitsee tämän
kaltaista tietoa siitä mikä on kaikkein vähiten humaania
mitä voi ajatella.” Kirjaa lukiessani tulen yhä enemmän
tietoiseksi siitä miten äärimmäisen tärkeää
on ylläpitää demokratiaa ja miten tärkeää
sen leviäminen niihinkin maihin, joissa sitä vielä
ei ole, on.
Arkielämässä demokratiaa pitää itsestään
selvänä mutta kun todistusaineistoa lukiessaan yhä
uudelleen alkaa ihmetellä, missä kohtaa astutaan sen ohuen
rajan yli, jonka yhdellä puolella on demokratia ja toisella
puolella sitä ei enää olekaan.
Lapsuudessani muistan oman äitini ihmetelleen, miksi ihmiset
eivät menneet porraskäytävään metelöimään,
kun naapureita alettiin viedä öisin pois. Minä puolestani
ihmettelen nyt, milloin on reagoitava, kun tuntuu siltä, että
ihmisarvoa aletaan jossain päin maailmaa talloa. Koska on lakattava
vaikenemasta? Tämä on päivänpolttava kysymys
monelle kanssaihmiselle eri puolilla maailmaa tänäänkin.
Milloin yhteiskunta menettää humaanit piirteensä
ja sen moraali murentua sisältäpäin? Tämä
ei ole mitenkään historiaan kuuluva kysymys vaan sitä
on hyvä kysyä silloin tällöin jopa sellaisessa
maassa kuin Ruotsi. Luettuani Det blågula glashuset –
SOU eli valtion virallinen tutkimus-sarjan uutta teosta mietin asiaa
moneen kertaan. Siinä kerrotaan alaotsikon mukaan aiheesta
”strukturell diskriminering i Sverige”. Missä menee
raja sen välillä, mitä voidaan olettaa ihmisten kestää
ja sen, mitä ei pidä hyväksyä?
Szulcin teoksen lopussa on selvitys siitä, miten helvetistä
selviää hengissä. Siinä kirjailija kertoo siitä
miten keskitysleireille jouduttiin, mitä siellä saatiin
syödä, miten siellä oli järjestetty nukkuminen,
hygienian hoito, miten siellä saatiin aika kulumaan, miten
siellä yritettiin organisoida vastarintaa, miten keskitysleireillä
ja työleireillä elettiin päivästä toiseen
odottaen pahinta ja samalla toivoen että ulkomaailma reagoisi
ja vangit pääsisivät vapaiksi ja elämään
kesken jäänyttä elämäänsä. Kaikki
tämä on merkityksellistä luettavaa siksi, että
tätä tapahtuu maailmassa jatkuvasti. Uutisia seuratessa
kohtaa yhä uudelleen tilanteita, joissa ihmiset ovat joutuneet
täysin muiden ihmisten armoille, jättämään
kotinsa, maansa ja pakenemaan jonnekin tai sitten eivät edes
ehdi alta pois kun ihmisoikeuksia poljetaan. Suositeltavaa luettavaa
silloin kun demokratia alkaa tuntua jotenkin aivan itsestään
selvältä tai yhdentekevältä. Yksitoista ihmistä
kertoo tässä teoksessa hyvin yksityiskohtaisesti, miten
voi käydä, jollei ihmisoikeuksia kunnioiteta. He kertovat
myös siitä, miten voimakas ihminen voi olla kaikkein järkyttävimmissäkin
tilanteissa ja miten voi selvitä helvetistä hengissä.
Arja Uusitalo
|
