|
Istun yksin salongissa, ystäväni jonka
kanssa näin ensimmäisen osan vuonna 1974 on Salvadorissa
opettamassa yliopistossa eikä siksi istu vieressäni. Hän
siis ainakin osasi, tahtoi ja uskalsi. Toisaalta kun ajattelen,
että minä synnyin Helsingissä ja istun Tukholmassa
tätä katsomassa, olen myös jossain vaiheessa jotain
osannut, tahtonut ja uskaltanut. Näytelmä vaikutti tukholmalaisyleisöönsä
ensi kerralla voimakkaasti, se ikäänkuin ajoi meidät
ulos kaupungille elämään elämäämme
siinä toivossa, että maailmaa voi muuttaa, siihen voi
vaikuttaa.
Ensimmäisen Jösses Flickor-esityksen
olivat kirjoittaneet Margareta Garpe ja Suzanne Osten, tämän
uuden Malin Axelsson. Ensimmäisessä osassa Återkomsten
kertaa sen mitä me opimme vuonna 1974 eli että Ruotsissa
toimi pelkäämättömiä naisia kauan ennen
meitä, he vaativat naisille samoja oikeuksia kuin miehille
ja toinen osa kertoo, miten muutokset ovat vaikuttaneet tuoreempaan
historiaan. Kuva ei ole yksiselitteisesti positiivinen ja aurinkoinen.
Se yhteiskunta johon Lena B Erikssonin esittämä Eva vastentahtoisesti
synnyttää tyttärensä on aivan toista kuin se
yhteiskunta jossa tämä Hanna ( Lo Kaupin esittämänä)
yrittää löytää oman paikkansa.
Esityksen lauluosuudet ovat, aivan kuin edellisellä kerralla,
mukaansa tempaavat ja tarinaa eteenpäin vievät.
|
|
|
 |
Naisten ja miesten roolit eivät ole muuttuneet kovinkaan paljon,
vain muutama mies yrittää löytää uuden
osan itselleen, etenkin Olle joka kulkee hameessa ja on feministi
ja näytelmän positiivisin mies. Hän yrittää
panna itsensä likoon feministisessä taistelussa, muut
miehet ikään kuin antavat legitimiteettiä elämänsä
naisten taistelulle mutteivät tahdo muuttua sanottavasti itse.
Och en dag ska barnen säga: ”tack mödrar det gjorde
ni bra.” Ja. En dag ska barnen säga: ” denna mänskliga
värld vill vi ha.” Kylmät väreet pitkin selkääni
muistuttivat siitä maailmasta jonka itse kukin on rakentanut
sitten vuoden 1974. Kannattaako siitä kiittää? 1800-luvulla
syntyneet naisasianaiset joita lavalla esitti muiden muassa jo edellisellä
kerralla mukana ollut Yvonne Lombard muistuttavat kehityksestä,
jota Ruotsissakin on tapahtunut. Vivian, jota esittää
Sofi Helleday, vie feminismiä omaan suuntaansa, eikä tahdo
tehdä yhteistyötä miesten kanssa. Vivian sanoo äitinsä
väittävän, että hän on vailla historiaa,
mutta hänpä vastaa, että äiti ei ole tarpeeksi
skeptinen historian suhteen.
Käsiohjelmassa on lyhyt tapahtumien kertaus, sekä historiallisten
naisille tärkeiden tapahtumien että nykyhetken tasa-arvoisen
Ruotsin epäonnistumisten. Paljon on vielä tehtävä,
jotta naiset esimerkiksi saisivat saman verran palkkaa samasta työstä
kuin miehet. Yhdeksän kymmenestä naisesta saa tänään
vähemmän palkkaa kuin miehet. Listan mukaan naiset tiskaavat
ja laittavat ruokaa viikottain yhdeksän tuntia kun taas miehet
vain puolet tästä.
Återkomsten on täynnä muistoja,
sekä henkilökohtaisia että historiallisia. Näytelmä
tuo esiin ruotsalaiset naiset koko komeudessaan, miehet eivät
oikein ole vielä syttyneet feminismille näytelmän
mukaan. Naishistorian tapahtumalistalla tuorein on tänä
vuonna voimaan tullut laki joka kieltää lasten ja koululaisten
diskriminoinnin. Lista alkaa vuodelta 1845 jolloin naiset ja miehet
saivat yhtäläisen perintöoikeuden.
Näytelmä loppuu melko raakaan arkirealismiin, näytelmän
tekijöillä ei ole mitenkään kovin ruusuinen
kuva tämän päivän Ruotsista tai naisten asemassa
täällä. Lähes viimeiset laulunsanat kuuluivatkin:
” Svenska folkhemsland, drömmarnas kontinent. /…/
Släpp mig fri, släpp mig fri, jävla skitdemokrati.”
Kun näytelmä tulee Tukholman Kaupunginteatterin ohjelmistoon
uudelleen syyssesongilla, kannattaa ottaa sisar, tytär, äiti,
ystävä mukaan ja saada annos innostuneisuutta ja uskoa
tulevaisuuteen ja samalla myös annos naisten historiaa.
Teksti: Arja Uusitalo
Kuvat: Lesley Leslie-Spinks
|
