Kariutunut haaveeni eli talo meren rannalla

Tämä stipendi on niin sanottu naturastipendi joka tarkoittaa sitä, että kyseessä ei ole rahaa vaan käytössä on talo kuukauden ajan. Eikä mikä tahansa talo, vaan keltainen puutalo lasikuisteineen meren rannalla Tukholman Eteläisessä Saaristossa.

Sain stipendin täksi kesäksi ja kaikki siitä kuulleet olivat KATEELLISIA. Joku neuvoi miten sinne pääsee, toinen kertoi miten paikka vaikuttaa inspiroivasti, kolmas suostutteli minut ottamaan piirustuslehtiön mukaan ja niin sitten tuntui siltä, että minun on oltava KIITOLLINEN. Ja olinhan minä. Olin tietysti, totta kai, koko kevään en muusta puhunutkaan kuin Runmaröstä. Mieheni kysyi, koska minä sinne aion mennä kun vain puhuin siitä hänen mielestään yötä päivää.

Ennen kuin lähdin saareen (rakastan tuota sanontaa, en luovu siitä ikinä) tutkin karttoja, tutkin aikatauluja ja lintukirjaa. Opettelin ulkoa oleskelua koskevat säännöt ja tutkin erityisen innostuneena talon pohjapiirrosta. Näin isoa lukaalia minulla ei eläissäni ole ollut. Eräänä päivänä yllätin itseni ja kaikki lähelläni ja lähdin sinne. En toki yksin vaan eräkävijäystävättäreni kanssa. Otin hänet mukaan siltä varalta etten osaisi olla siellä saarella. En osaa hakata halkoja, en osaa lämmittää puukiuasta, en osaa sytyttää takkavalkeaa. En osaa mennä metsän poikki noin vain kuin ei mitään. Minä otin ystävättäreni karhuja ja muita petoja vastaan taistelemaan, hän kun kulki viime kesänä kymmenen päivää norjalaisessa vuoristossa ja tuli eheänä takaisin. Siis me menimme sinne yhdessä, eräkävijä ensinnä ja minä perässä pukeutuneena valkoisiin vakosamettihousuihin ja valkeaan takkiin. Satu alias Eräkävijä nauroi pukeutumistani. Se ei hänestä ollut ollenkaan sovelias edesottamuksemme laadun huomioon ottaen. Valkoiset housut ja valkoinen takki? Hän kertoi minulle, että näihinhän ne punkit juuri tarrautuvatkin, sen sijaan ruskeat, tummanpunaiset ja vihreät housut menevät ohitse eivätkä punkit hyökkää heti mukaan matkaan. Minä taas oli totellut brosyyriä jossa kerrottiin, että valkoiselta vaatteelta punkit näkyvät hyvin. Tämä oli Satun mielestä ihan järkeen käypä juttu. No niin. On tällä saarella ennenkin ollut valkoisiin pukeutuneita kirjailijoita. Strindberg asui naapuritalossa, tosin melko lyhyen ajan ja koska hän kirjoitti siellä näytelmän…..mikä se olikaan? ….niin hänellä ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta todeta että valkoiseen housunlahkeeseen tarttuu punkki kuin punkki.

Metsän läpi kulkiessamme minulla oli Vagabond-merkkiset kengät joista urheus ikään kuin levisi koko olemukseeni. Myönnän auliisti pakanneeni einestä jälleen samalla periaatteella jolla pakkaan piknikkiä varten sapuskaa. Se osoittautuu aina olevan väärä periaate, mutten henno luopua siitä. Joten: oliiveja, chevre-juustoa, pain copain-leipää Gunnarssonilta Götgatanilta, mustikkakeittoa, voisarvia, pähkinöitä, kuivattuja aprikooseja. Toin aivan väärää ruokaa saareen jonka ainoa ruokakauppa on aivan väärällä puolella saarta ja polkupyörät ovat 32 tuuman miesten pyöriä ja polku metsän halki – puuttuu.

Me siis pääsimme pitkospuita myöten talolle. Vedin henkeä; ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on kesämökki. Olin onnellinen, onnellinen. Nyt minä vain istahdan tänne talooni istumaan ja alan kirjoittaa, tai viimeistelen ne työt jotka ovat viittä vailla valmiit.

Ennen kuin alkaisin kirjoittaa, minun olisi opittava hakkaamaan halkoja. Eräkävijä näytti miten se käy. Sitten piti pumpata vettä ja kantaa vettä. Hugga ved och bära vatten. Tuli mieleen jostain taolaisesta runosta. Hakata halkoja ja kantaa vettä. Niinpä.

Opin kiitettävästi sytyttämään tulen takkaan sitä ainoaa iltaa varten jolloin istuin yksikseni talossani meren rannalla tulen kajossa.
Ensin näytti siltä, että oltiin tultu maailman ääreen, eikä täällä ole yhtään mitään. Kirjasto on keskellä saarta ja kirkko ja koulu ja toisella, sillä väärällä puolella, on kauppa ja ravintola ja jossain on kioski, sitä en löytänyt ollenkaan. Sitten kun istuttiin lasikuistilla alkoi tapahtua. Mikä uskomaton trafiikki: lintujen aktiivisin aika, lentoa edestakaisin, sukelluksia, poikueita viedään kuin turisteja laiturin alta ja kaislikon läpi. Harmaahaikara näyttäytyi puoli kahdeksalta aamulla ja illalla hieman myöhemmin. Lokkeja oli joka lähtöön ja tiiroja. Oli lintukirjallinen lintuja aivan nenän edessä ilman että tarvitsi pukeutua saappaisiin ja polkea aamukolmelta Leppävaaran rantaan kuten lapsena koulussa biologian opettajani Lyytin johdolla teimme.

Vaikka olin nuorena kiinnostunut linnuista ja mielestäni lintutuntemukseni oli melko hyvä, huudahdin saunassa : Kolibri! kun lintu, jolla oli punaista rinnuksessa ja oudon eksoottinen lentotyyli, pysähtyi räpytellen siipiään aivan saunan ikkunan eteen. Eräkävijä nauroi mutta ymmärsi että näin äkkiseltään voi mennä lintulajit sekaisin. Se oli ehkä vain kungsfågel joita
täällä kirjan mukaan on.

Olin ajatellut viettää kuukauden metsässä, meren rannalla aivan ylhäisessä yksinäisyydessä mutta tulin toisiin ajatuksiin kun näin paikan ja nukuin ensimmäisen yön siellä. On hiljaista, on äänetöntä paitsi nyt linnut ja jokunen moottorivene jotka menevät poikki lahden. Hämärää on, ei pimeää. On rauhallista, toki. Sataa, sekin vielä, sataa koko ajan, on harmaata ja viileää.
En osaa laittaa lämpöä päälle joten opettelen sen takan sytyttämisen oikein kunnolla vastaisen varalle.

Should I stay or should I go, lauloin kun en osannut päättään, jäädäkö vai lähteä. Oli sata syytä jäädä ja yksi lähteä. Syyt jäämiseen olivat paikan ihanuus, sen yksinäisyys, sen hiljaisuus, sen eristyneisyys, sen paljon kehuttu erinomaisuus. Kun Satu joutui lähtemään kaupunkiin, minähän lähdin myös. Ajattelin palata, minä lähden vain hakemaan ruokaa, kuulin itseni sanovan. Lisää pähkinöitä ja voisarvia, siis.

Seuraavan kerran kun tulin taloon, tuntui jo kotoisalta. Osasin olla talossa, siellä alkoi jo viihtyä, olla kotonaan. Nautin lattialautojen narinasta paljaan jalan alla. Nautin sateen äänistä aamulla ja meren läheisyydestä. Nautin uimisesta ( lue kastautumisesta) meressä jonka lämpötila on jo ylittänyt kymmenen asteen.

Kun eräkävijäystäväni lähti kaupunkiin, minähän jäin. Minä uskalsin jäädä. Minä tosin lukitsin oven ja istuin kaiken aikaa sillä tuolilla jolta näki neljään ilmansuuntaan eri ikkunoista katsoessaan. Minä olin kuin majakanvartija, tuli mieleeni. Minun piti kirjoittaa. Minä kirjoitin. Minä piirsin. Minä erikoistuin mäntyihin ja lintuihin joiden ruotsinkielinen nimi on muistaakseni skrake. Kirjoitin runoja ja piirsin lintuja ja puita. Ikävä kyllä olen tutkinut Lars Jonssonin lintupiirroksia joiden jälkeen omiani ei edes linnuiksi uskoisi. Siirryin piirtämään mäntyjä.

Laitoin mustikkakeittoa, valmistelin takkaan tulta ja luin kirjaa jossa ikäiseni nainen vuonna 1956 menee meren rannalle yksinäiseen taloon jossa hän saa oivalluksen toisensa perään. Minä en ymmärrä miten joiltakin kaikki sujuu niin kivuttomasti. Hän vain asui talossa, ei vahtinut silmä kovana merenrantaa, ei yrittänyt tunnistaa lintuja, ei piirtänyt mäntyjä. Hän vain ui ja nautti elämästä, hän lepäsi. Hänen esittää kirjassaan teorian jonka mukaan naisten on otettava aikaa itselleen jotta jaksaisivat miehen ja lasten kanssa sitten kun jälleen menevät ihmisten ilmoille. Naisten on oltava yksin jotta he voisivat hyvin ja olisivat luovia ja onnellisia.

Minä istuin tulen ääressä ja luin äimistellen kollegani teoriaa. Minun oli ikävä kotiin jo iltayhdeksältä. Minun teki mieli lähteä kotiin. Should I stay or should I go, lauloin kun tuli alkoi palaa. En voinut lähteä koska laivaa ei lähtenyt saarelta enää enkä olisi osannut soutaa Stavsnäsiin kun en tiennyt missä päin se oli. Päätin jäädä. Luin, lauloin, luin vielä ääneen Max Jacobin proosarunot ja join sitten kahvia ja söin kaiken mitä talossa oli: pähkinöitä, valkoista suklaata, omenan, suklaakeksejä. Join vielä keskiyöllä iltateetäni jonka ansiota yleensä nukahdan. Tänä yönä se ei sitten onnistunutkaan. Minä vain makasin ylhäisessä yksinäisyydessäni - yksinäinen keski-ikäinen nainen talossa meren rannalla. Miten romanttista, mikä fantastinen aihe vaikka mihin. Mutta minä vain join teetä enkä saanut unta.

Lopulta takkatuli sammui, minä siivosin lasikuistilla olevan pöydän ja kurkistin ulos, linnut tuntuivat olevan hiljaisia vähän aikaa. Aallot löivät rantaan. Ei äänen ääntä. Minä yksin talossa – onnellinen stipendiaatti. Uneton stipendiaatti. Kirjoitin vielä vähän. Katselin merta. Kuuntelin merta. Avasin oven luontoon ja hengitin meri-ilmaa. Mikään ei auttanut. Entä jos soittaisin kotiin? Ei ikinä. En ikinä myönnä, että haaveeni kariutuu tällä tavoin.

Alan laittaa kahvia taas. Tutkin karttaa, yritän ymmärtää missä minä olen. Luen muutaman rivin ja ikävä kyllä tulee mieleeni lapsuudesta tapahtuma: minä ja Hynnisen Hannele olemme rakennelleet meidän parvekkeelle jonkunlaisen teltan jossa aiomme yöpyä. Opin hankkeen aikana uuden sanan: havitella, en tiedä missä yhteydessä se tuli sinä päivän esille mutta sen sanan historia kuului juuri tuohon yöpymiseen teltassa parvekkeella. Keskellä yötä me ryntäämme sisälle, en edes muista miksi, mitä tapahtui. Varmaan ei mitään, ehkä joku lintu lensi ohi tai joku käveli alas mäkeä ja jutteli jonkun toisen kanssa.

Mutta nyt, täällä yksinäinen nainen saarella meren rannassa, yksin talossa, minä en säiky mitään, minä juon kahvia ja pidän silmällä luontoa ympärilläni. Selailin edellisten stipendiaattien jättäminä teoksia: ne sentään istuivat täällä tekemässä työtä. Tuo kirjoitti runokokoelman, tuo oikoluki teoksensa naiskirjallisuudesta, tuo taas kirjoitti elämänkerran.

Mitä minä täällä teen? Piirrän mäntyjä ja seuraan lintujen elämää. Kaipaan kotiin. Yritän nukkua, uni ei tule. Lopulta tulee valoisaa, sade loppuu, minä nukahdan. Herätessäni muistan miten unessa kuljin pitkin aaltoilevaa tietä joka oli tehty terrakottalaatoista ja juttelin jostain henkevää Hannelen kanssa, sen saman jonka kanssa yritin lapsena nukkua parvekkeella ja josta myöhemmin tuli pianonsoiton opettaja Oulussa.
Tänään olin viimeisen kerran saarella.

Ostin mukaan voisarvia, pähkinöitä, vettä pullossa ja tuoreita aprikooseja sekä vadelmia. Menin siivoamaan jälkeeni, laittamaan talon kuntoon seuraavaa stipendiaattia varten. Istuin tuolilla jolta näin lintuja kolmessa eri ilmansuunnassa. Join kahvia, nautin hiljaisuudesta istuessani puuportaalla. Taputin puista leijonanpäätä joka vahtii taloa.

Vietin muutaman iltapäivätunnin yksin talossa meren rannalla. Menin kastautumaan mereen, join kahvia ja pakkasin tavarani. Minulle jäi aikaa ennen kuin laiva lähti mantereelle enkä osannut tehdä yhtään mitään. Soitin kotiin. Luin laivan aikataulua vaikka osasin sen ulkoa.

Soitin fröken ur:ille ja tarkastin että kännykkäni näytti oikeaa aikaa. Siivosin siivoamistani. Luin artikkelin viime vuotisesta Svenska Dagbladetista jossa toimittaja kertoi miten István oli viettänyt täällä kuukauden ja ollut produktiivinen, kirjoittanut runoja. Luin myös eräästä entisestä tutusta joka käy täällä joka vuosi keräämässä voimia ja sitten kirjoittaa haikuja. Mieleen tuli pariskunta joka asui täällä kun olin saarella ensimmäisen kerran, mies kääntää ranskasta romaanin toisensa perään.

Miksi minä en ala kirjoittaa mitään? Miksi minä vain kaipaan kotiin? Miksi minä en osaa arvostaa vaihtelua, rakastaa matkustelua, miksi minä en osaa olla yksin meren rannalla vaan haluan kotiin. Kyse ei voi olla huonoista tyynyistä sillä niistä minä valitin ensi töikseni täällä ja sain ostaa ne Hemtexistä ja raahata tänne. Kyse ei ole tylsäteräisestä kirveestäkään josta valitin koska jouduin myös ostamaan sen ja kantamaan tänne. Kyse ei ole puuttuvista munakupeistakaan koska minä toin niitä kahdeksan tänne.

Viimeisenä iltapäivänä olin tänään intensiivisen onnellinen. Join kahvia, istuin portailla, kuuntelin hiljaisuutta ja lintuja. En enää selannut lintukirjaa. En enää tutkinut edeltä kävijöideni saavutuksia. Seurasin kiinnostuneena kännykän kelloa ja kun oli tunti laivan lähtemiseen, suljin oven, lukitsin ja lähdin talosta meren rannalla. Huojentuneena kävelin kohti tietä, kohti laivalaituria, nostin semaforin autuaana: olin menossa kotiin. Nyt istun omassa Hästens-vuoteessani ja kuulen tutut äänet: Arlandan ja Bromman koneet, SL:n bussit, autot, junat pohjoiseen, naapurin Rai Uno-tv:kanavan kysymyskilpailun, linnut.
En ikinä hae stipendiä paikkaan jota en tunne. Ottakaa opiksenne. Oppikaa lukemaan karttaa, tutustukaa mahdollisiin teihin ja olkaa tietoisia kartan mittasuhteista, tutkikaa maastoa, ötököitten käyttäytymistä, merivirtoja, tietäkää tarkalleen ruokakaupan sijainti. Pukeutukaa tilanteen mukaan eikä Strindbergin mallin mukaan valkoisiin housuihin. Ottakaa henkivartija mukaan ja kokki. Osatkaa uida. Kirjoittakaa te kuolemattomia runoja, klassisiksi päätyviä romaaneja. Minä haen stipendiaatiksi paikkaan jossa tarjoillaan aamiainen, lounas ja päivällinen pellavaliinalle katettuna – kaikki kolme KRAV-märkta. Kuulen, että lukijani huokaa, että kyllä on vaatimukset. Ehkä, mutta ne on jo etukäteen täytetty. Seuraavan kerran minä kirjoitan paikasta josta kerron myöhemmin. Kun nyt ensin pääsen sinne. Stipendi on myönnetty, minä odotan oikeaa hetkeä lähteäkseni kirjoittamaan niitä kuolemattomia runoja.

Arja Uusitalo, ent. Runmarön - stipendiaatti