Siniset, kolme raitaa sivussa, ensimmäiset piikkarini! Silloin syttyi sammumaton tuli. Vanhempani Håkan ja Arja veivät minut ensimmäistä kertaa Vaasan Vasaman urheilukouluun juuri täytettyäni kuusi vuotta. Vielä tänä päivänäkin, 22-vuotiaana edustan samaa seuraa.
Luonteeltani olen iloinen ja rauhaton. Persoonallisuuttani kuvaa hyvin Nalle Puh sarjakuvassa esiintyvä Tiikeri. Pompin ja hymyilen paljon ja teen välillä yhtä älyttömiä asioita ajattelematta yhtään mitään niin kuin Tiikeri.
Urheiluani joutuu kestämään koko perhe. Pappa ja mamma kulkevat mukana harjoituksissa ja kilpailuissa sen minkä ehtivät ja avustavat kaikella mahdollisella tavalla minua eteenpäin. Siskoni Mia ja veli Peter perheineen kannustavat tv:n ääressä peukut pystyssä. Usein saan siskoni lapset mukaan treeneihin piristämään arkipäivän rutiineja.
Tosiaan, ensimmäiset piikkarini sain 10-vuotiaana. Siniset adidakset. Se oli mahtava kokemus. Urheilukoulussa ei vielä käynyt mielessä, että siitä tulisi minun jokapäiväinen työni ja treeneistä säännöllisiä. Niin kuitenkin kävi.
Tänä päivänä elän täysin urheilun ehdoilla ja omasta tahdosta. Minulla on mahtava tukijoukko, valmentaja ja sponsorit takanani, jotka ovat auttamassa minua eteenpäin kohti tavoitettani, Ateenan olympialaisia 2004.
Yleisurheilun ohessa harrastin myös lentopalloa, koripalloa, ratsastusta ja muutakin urheilua ja liikuntaa johon vain ehdin osallistua. Tärkeimpänä kuitenkin oli aina yleisurheilu.
Urheilu alkoi kiinnostaa minua ilmeisesti jo 3-vuotiaana, jolloin osallistuin ensimmäiseen maastojuoksu kisaan, 500m pururadalla kotipaikkakunnallani. Ensimmäinen palkintoni onkin juuri näistä kisoista, kultainen lusikka. Tänä päivänä palkintokaapista löytyy jos jonkin näköistä purkkia ja pokaalia. Maastojuoksijana jatkoinkin hetken ennen kenttälajeja. Talvisin hiihdin kilpaa, mutta kisat jäivät ala-asteen koulujen välisten kilpailujen tasolle.
Maastojuoksu on antanut paljon hyvää myöhempää varten, kestävyyttä löytyy niin henkiseltä puolelta kuin fyysiseltäkin. Fyysisesti kovin kokemus löytyykin maastojuoksukilpailusta ollessani 13-vuotias. Matkana oli viisi kilometriä ja pahimpana vastustajana oman seuran toveri joka tietysti oli minun voitettava. Voitto tuli mutta myös oksennus! Viimeiset metrit oli pelkkää tuskaa mutta hävitä kun en voi, niin sitä antaa kaikkensa ja vähän vielä lisää. Se kyllä jäi viimeiseksi maastokisaksi.Kenttälajeista olen kokeillut jokaista lajia paitsi seivästä ja moukaria, koska tuolloin vielä eivät tytöt kisanneet näissä lajeissa. Rakkaimpana oli 7-ottelu, johon kuuluu 100m aidat, korkeus, kuula ja 200m ensimmäisenä päivänä ja toisena päivänä pituus, keihäs ja 800m. 13-vuotiaana nuorten Suomen mestaruuskisoissa jouduin keskeyttämään ottelun nivusvamman takia ja otin osaa vain korkeuteen. Siitä päivästä tulikin ratkaiseva oman lajini valintaa ajatellen. Hyppäsin oman ennätykseni ja yllättäen voitin. Siitä päivästä lähtien pidin korkeutta ykköslajinani ja tänä päivänä ainoana.
Olen voittanut monia nuorten SM-kisoja ja myös aikuisten Suomen mestaruuden vuonna -99 ja hopeaa -98 ja 01. Suomen maajoukkueeseen astuin 14-vuotiaana, nuorimpana Ruotsi-Suomi maaottelun edustajana.
Samana vuonna sain ensimmäisen kunnollisen kontaktin median kanssa. Siitä lähtien onkin ollut aina silloin tällöin haastatteluja ja mainoksia joissa olen ollut mukana. Median kanssa saa myös olla varuillaan ja miettiä todella miten ilmaisee itseään, jotta he todella ymmärtävät sanoman, eivätkä kirjoita sitä mitä haluaisivat kuulla.
Ruotsi-ottelusta vuodelta -98 on tähänastisin makein voittoni. Voitin yllättäen yhden maailman parhaimmista korkeushyppääjistä, Ruotsin Kajsa Bergqvistin, jolla sattui minun onnekseni olemaan huonompi päivä.
Olen osallistunut myös 19-vuotiaiden EM kisoihin Unkarissa -94 ja nuorten MM kisoihin Ranskassa -98, josta muistona onkin karvain pettymys. Olin todella hyvässä kunnossa ja tilastoissakin hyvällä paikalla. Kaiken piti olla kohdallaan ja halusin näyttää suomalaisen sisun näissä kisoissa, mutta kaikki kääntyikin katastrofiksi juuri ennen kisaa.
Mikään ei toiminut, hyppy ei kulkenut ja askelmerkit sekosivat. Jännitys oli mitä hirvein. Tällä kerralla jännitys ja paineet ottivat henkisen yliotteen, enkä saanut enää hyppyä kuntoon kisaan. Hyppäsin huonoimman kisani koko kesänä ja itkin monta tuntia jälkeenpäin ja olin todella vihainen.

Sen kisan jälkeen onkin ainoa kerta kun olen todella ajatellut lopettaa koko touhun. Eipä kuitenkaan kestänyt kauaa kun taas seisoin kentällä korkeuspiikarit jalassa. Se siitä lopettamisesta. Kaverini sanovatkin etten koskaan pysty lopettamaan urheilua kokonaan. Hyvin mahdollista, onhan vielä aktiiviuran jälkeen mahdollisuus osallistua veteraanien kisoihin. hehe.
Nyt kuitenkin ennen korkeushypyn lopettamista tavoitteenani on Ateenan olympialaiset ja haluan myös ottaa Suomen ennätyksen omiin nimiini. Sen saavuttaakseni vaihdoin valmentajaa viime keväänä ja nyt olen muuttanut tänne Ruotsiin uuden valmentajani valvovan silmän alle.
Valmentajanani toimii nyt Bengt Jönsson, Kajsa Bergqvistin valmentaja. Hän on todella ammattitaitoinen ja mukava. Olen oppinut paljon uutta ja tulen oppimaan vielä paljon lisää. Uskomatonta, kun ajattelee, että olen hypännyt jo 10 vuotta. Tämän hetkiset treenini sisältävät voimaharjoituksia, juoksua ja erilaisia korkeushypyn osaharjoitteita ja kerran viikossa tekniikkatreenin.
Viikossa löytyy yksi lepopäivä. Kesällä, jolloin on kilpailukausi löytyy lepopäiviä useimmin.
Meillä on mahtava yhteistyö ja sekä minä että valmentajani uskomme siihen, että minusta vielä tulee joskus muutakin kuin Suomen paras. Se vaatii meiltä molemmilta paljon, mutta olemme valmiita siihen.
Minulta se vaatii enemmän voimia ja uhrauksia. Olen tottunut luopumaan asioista, jotka eivät sovi urheilijoiden elämään. Lähinnä kysymyksessä ovat ruoka, nukkumaanmenoajat ja vapaa-ajan vietto. Ruokavalio on melko tarkkaa, mutta sitä tottuu syömään oikeaa ja terveellistä ruokaa oikeassa määrin. Tottahan aina välillä lipsahtaa pizzan ja karkin puolelle, mutta se ei niin haittaa. Olisihan se kiva joskus lähteä kavereiden kanssa diskoilemaan tuosta vaan, mutta sitä saa katua seuraavan päivän treeneissä. Väsyneenä on todella raskasta harjoitella. Tottahan mekin juhlimme, mutta harjoitusohjelma ratkaisee paljon milloin me sen teemme. Minulle se ei tunnu uhraukselta. Kyllä sitä ehtii valvoa ja juhlia vanhanakin jos on tarvetta.
Uhraukselta tuntuu ehkä vapaa-ajan menettäminen. Koulussa menevät päivät ja illat hallilla harjoituksissa. Joskus tuntuu vaikealta löytää kaikille kavereille ja perheelle riittävästi aikaa. Harjoituksiin kuluu päivässä 3-7 tuntia.
Harjoitusten määrä riippuu kauden ajankohdasta. Välillä harjoitellaan kaksi kertaa päivässä ja välillä kevennetään määriä. Harjoituskerrat vaihtelevat viidestä yhteentoista viikossa. Piristäviä vaikkakin kovia ovat etelänleirit, jotka tehdään vuodenajasta riippuen sinne missä on lämmintä syyskuun ja toukokuun välillä.
Rannalla makaaminen jää vähälle, koska se vie voimia. Kesäisin sitten kierrellään eripuolella Suomea ja Eurooppaa kilpailemassa. Onneksi myös poikaystäväni Jens yleisurheilee, joten meillä molemmilla on samanlaiset arkipäivät ja rutiinit. Vietämmekin enimmäkseen aikaa harjoituksissa. Hän ymmärtää mistä on kyse ja kannustaa eteenpäin matkusteluista huolimatta. Muuten vapaa-aikana teen mitä mieleni tekee, shoppailen, tapaan kavereitani ja vietän aikaa perheen kanssa. Vuodessa minulla kolmen viikon harjoittelutauko syksyllä, jolloin yritän pysyä poissa urheilupaikoilta. Joskus se on todella vaikeaa ja tänä aikana tapanani on kokeilla kaikkia muita urheilumuotoja.
Kaikki ei kuitenkaan ole niin positiivista kuin edeltä voisi kuvitella. Urheiluun kuuluvat myös ne raskaat pettymykset ja vammat. Minulla on ollut todella paljon vammoja, sekä tapaturmia että rasitusvammoja. Molempien vammojen vuoksi olen joutunut leikkauspöydälle. Kovat treenit tuottavat myös pienempiä vammoja, joista selvitään ilman leikkausta, vain lepäämällä, mutta ne ovat aina takapakkia suunnitelmille. Vammojen hoiteleminen on henkisesti todella raskasta aikaa. Silloin tietää, että pitäisi harjoitella mutta kun ei saa eikä pysty.
Kärsivällisyys kuitenkin palkitaan. Vammat kannattaa aina hoitaa kuntoon kunnollisesti. Nyt olen selvinnyt ilman suurempia vammoja pitkän aikaa. Tottahan nyt aina jostain kolottaa, mutta se kuuluu asiaan.
Vammojen ehkäisyyn kuluu kohtuullisen paljon rahaa. Hierojat ja lääkärit maksavat aina oman hintansa. Myös etelänleirit, joita on 2-4 vuodessa, 2-4 viikon jaksoissa, syövät lompakkoa. Minulla on onneksi ollut ja on sponsoreita, jotka ovat tukeneet minua rahallisesti ja varusteissa. He ovat mahdollistaneet sekä harjoittelun etelän lämmössä että huollon ja varusteiden hankkimisen. Ilman heidän ja vanhempieni tukea urheilu olisi jäänyt harrastajatasolle.
Mitä tapahtuu kaiken tämän jälkeen? Sitä minäkin olen monta kertaa miettinyt. Urheilu tulee olemaan osa elämääni loppuun asti. Aktiiviuran jälkeen minulla on aikaa kokeilla kaikkea niitä urheilumuotoja joista olen joutunut luopumaan juuri nyt. Mikä sen tietää vaikka osallistuisin vielä joskus veteraanien kisoihin ja aloittaisin uuden uran jossain joukkuelajissa. Tällä hetkellä haluan ottaa irti kaiken mitä saan ja katsoa mihin minulla on mahdollisuuksia, tehdä kaiken parhaalla mahdollisella tavalla ettei tarvitse uran jälkeen miettiä että mitä jos olisin...

Teksti: Marianne Mattas
Kuvat: Marianne Mattas ja Maarit Mäkelä