|
Onda andar eli suomeksi Riivaajat on näytelmä
joka perustuu Fjodor Dostojevskin samannimiseen romaaniin. Päivää
ennen Tukholman Kaupunginteatterin ensi-iltaa tuli kuluneeksi 125
vuotta Dostojevskin kuolemasta Pietarissa. Teatterin mukaan on kyseessä
vertahyytävä komedia ja totta on, että paikka paikoin
esitys onnistuu olemaan sekä jännittävä että
todella hyvää komediaa. Teksti perustuu Dostojevskin romaaniin
joten suurta ajatusta ajetaan takaa, ei karteta ihmiselämän
kaikkein tärkeimpien ajatusten esiintuomista.
 |
| Leif Andrée, Ann-Sofie Rase, Simon
Norrthon ja Lars Göran Persson Dostojevskin Riivaajissa
Tukholman Kaupunginteatterissa. Kuva Petra Hellberg |
Esityksen ohjaaja Ole Anders Tandberg onnistuu
kolmen ja puolen tunnin aikana saamaan aikaan täyteläisen
teatterikokemuksen. Lähtiessään salista tuntee katsoja
todella saaneensa jotain, mitä ei aina tässäkään
teatterissa ikävä kyllä voi sanoa. On kokenut suuria
tunteita, uusi ihminen on syntynyt lavalla, toisia kuollut, rakkaus
kukoistanut, tullut petetyksi ja suurta ajatusta on ajettu joukolla
takaa. On samanlainen tunne kuin Dostojevskin romaanin läpi
luettuaan: aivan kuin olisi todella oppinut jotain ihmisenä
olemisesta, ollut mukana seikkailussa ihmisen mielessä. Esityksessä
pahuus, nihilismi ja rakkaus ovat keskipisteessä jonka ympärille
joukko aktivisteja kerääntyy suunnittelemaan murhaa. Murhan
kohde on poliittisen ryhmänsä pettänyt aktivisti
vaikkakin lopussa suunnitelmat epäonnistuvat ja viattomien
veri virtaa.
Tukholman Kaupunginteatterin Klara-näyttämöllä
meidät sysätään pietarilaiseen kahvilaan jossa
pianisti viihdyttää meitä koko vertahyytävän
komedian ajan. Kynttilät palavat, suuri kaari-ikkuna avartaa
tavanomaisesti klaustrofobiaa aiheuttavan teatteritilan ja Klarascenen
on ilmavampi kuin koskaan niinä vuosikymmeninä kun minä
olen siellä teatteria seurannut. Lavastaja Erlend Birkeland
on onnistunut luomaan todellisen pietarilaisen tunnelman tilaan
joka yleensä tuntuu mahdottomalta. Koko kolmen ja puolen tunnin
esitys näytellään samoissa lavasteissa eikä
katsoja muuta älyä kaivatakaan, niin kovassa tempossa
meitä viedään mukaan tapahtumiin. Stavrogin ja Verhocvenskij
kumppaneineen saavat tapahtumat kulkemaan niin intensiivisesti että
katsojan on oltava varuillaan pysyäkseen mukana. Esitys on
yhtä runsas kuin romaanikin monine henkilöineen ja alkuun
on vaikea pitää mielessä kuka kukin on ja miten henkilöt
kuuluvat yhteen kertomuksessa mutta lopulta kaikki selkenee vaikka
loppu ei olekaan onnellinen.
Poliittisia liittoutumia, pettureita, kostoa, pommeja, murhia, aseita,
verta. Ihan kuin tämän päivän poliittinen raportointi
iltauutisissa on Dostojevskin kertomus salaliittolaisista ja heidät
pettäneen jäsenen rankaisemisyrityksestä. Näytelmässä
puhutaan suurista asioista; rakkaudesta, vihasta, pettymyksestä,
petoksesta, jumalasta, anarkismista, kostosta, kuolemasta.
Yllättävää esityksessä on se, että
mikään ei tunnu yhdentekevältä, vaan kaikki
kulkee kohti suurta ajatusta joka sivuaa sitä mitä Tsehov
kirjoitti; suuri ajatus on tulevaisuus jota varten tehdään
lakkaamatta työtä nyt. Tuli mieleen, että katsomossa
ollaan juuri nyt siinä tulevaisuudessa, jota varten 1800- luvulla
ja 1900- luvulla raadettiin. Nyt eletään hyvinvointivaltiossa
jota miljoonat ihmiset rakensivat saamatta koskaan itse nauttia
siitä.
Näytelmä kuten romaanikin perustuu tositapahtumiin vuonna
1869 Moskovassa missä yksi tovereista murhataan rangaistukseksi
siitä, ettei tämä suostu tottelemaan puoleen sääntöjä.
Alunperin Dostojevski oli suunnitellut Riivaajat-romaanistaan viisiosaista
kaksituhatsivuista teosta mutta rakenne muuttui työn aikana
ja kolme romaanin osaa valmistui joista yksi nimeltä Riivaajat.
Teksti Arja Uusitalo
Kuva Petra Hellberg
|
