Puolalaistytön matka Varsovan getosta Tukholmaan

Ninas resa En överlevnadsberättelse

Lena Einhorn
Prisma 2005

Ruotsissa eli ja toimi tunnettu lääkäripariskunta Einhorn vielä muutama vuosi takaperin. Jerzy ja Nina Einhorn tekivät elämäntyönsä syöpälääkäreinä ja tutkijoina Radiumhemmetin sairaalassa Tukholmassa. He tulivat tänne toisen maailmansodan jälkeen Puolasta ja kummankin elämästä on tehty kirja, Ninas resa-kirjan perusteella tehdään juuri nyt elokuvaa sekä tv:lle että kokoillanelokuvaa elokuvateattereita varten.

Kirjan etukannessa on kaksi valokuvaa; yhdessä Nina poseeraa nuorena tyttönä vuoden kestävän Amerikan-matkan aikana otetussa kuvassa ja toisessa hän on jo vanha nainen. Näiden kahden kuvan väliin siis mahtuu se matka josta kirja kertoo. Nina kävi äitinsä kanssa tämän sukulaisten luona Amerikassa ja kävi koulua siellä, sinä aikana 13-vuotias Nina Rajmic myös ensi kerran ilmoitti tulevaisuudensuunnitelmistaan, hän nimittäin ryhtyisi lääkäriksi. Sota oli käynnissä ja Ninan äidin perhe asui jo Amerikassa minne myös Ninan äidin, isän ja Rudek-veljen piti siirtyä. Tapahtumat etenivät kuitenkin niin nopeasti, ettei muutosta tullut mitään ja Ninan perhe jäi Eurooppaan.

Kirjan on kirjoittanut Ninan tytär Lena Einhorn joka on kirjailija ja dokumenttielokuvaaja. Hän on haastatellut äitiään jonka muistin hän kertoo teoksessaan olevan erittäin luotettava. Kirja on kauttaaltaan hyvin kirjoitettu, siinä kuvataan sekä Puolaa ennen sotaa sekä sitä miten tavallinen elämä tavallisessa puolalaisessa Lódzin kaupungissa muuttuu kun perhe joutuu muiden mukana pakoon. Ensin joudutaan jättämään koti, siirtymään kellariin pommituksia pakoon, sen jälkeen alkaa perheen ja suvun erilleen joutuminen kun Tecia-täti lähti miehensä kanssa Neuvostoliittoon mutta eksyi miehestään ja palasi yksin takaisin. Joulukuussa 1939 siirtyi osa Rajmicin perhettä Varsovaan missä uskottiin oltavan turvassa koska kaupunki oli säilyttänyt sentään jonkun asteisen itsenäisyyden. Nina jäi äitinsä kanssa kotikaupunkiin.

Helmikuun 1940 alussa Ninan äiti teki päätöksen lähteä Lódzista kun juutalaiset pakotettiin gettoon joka oli ensimmäinen suuri järjestetty getto Puolassa. Koska juutalaiset eivät saaneet matkustaa junalla oli pako tehtävä hevosen vetämillä vaunuilla. Ninan omin sanoin: ” Olin vain 15 vuotta vanha. Emme keskustelleet niin paljon siitä mitä tapahtui. Mutta tunteita oli. Emme tiennet, mihin olimme menossa. Kaikki oli tuntematonta. Normaali maailma oli tuhoutunut. Kuinka kauhea meidän maailmastamme olisi tuleva, siitä meillä ei ollut aavistustakaan. Mutta se oli sellaisenaan tarpeeksi kauhistuttava.” Perhe oli kuitenkin jälleen koossa suuressa asunnossa ja ruokaakin oli vielä pöydällä. Säästöt alkoivat huveta eikä työtä löytynyt Varsovassa. Se mikä Ninan matkassa ihmetyttää lukijaa on tämän käsittämätön sisukkuus mitä tulee koulunkäyntiin. Kaiken kauhun keskellä hän suorittaa koululuokan toisensa jälkeen ja Aba-koulu syntyy uudestaan eri paikoissa mihin ihmiset joutuvat, opettajat tekevät työtä palkatta ja lapset menevät kouluun vaikka tilanne on lähes sietämätön. Tyttö pukeutui aamulla, söi aamiaisen ja lähti kouluun jota pidettiin eri asunnoissa siitä riippuen missä koulua juuri sillä viikolla pidettiin. Koulu on sama jota hän kävi kotikaupungissaan, ja jotkut koulutovereistakin ovat tuttuja. Tästä on Ninalla hyötyä myöhemmin kun hän lähtee opiskelemaan ja joutuu Ruotsiin missä hän toimii lääkärinä ja tekee huiman uran omalla sarallaan.
Kun juutalaiset määrättiin gettoon ja muut asukkaat käskettiin siltä samalta alueelta pois, muuttui perheen elämä. Tällä hetkellä oli Varsovassa 450 000 juutalaista. Sodan loputtua getossa eloonjääneitä oli 60 000. Rajmicin perheellä oli oma huoneensa asunnossa jossa asui muitakin perheitä, joilla kullakin oli oma huoneensa. Kun kukaan ei voinut tehdä työtä, rahat alkoivat loppua ja sattumalta onnistuikin perheen järjestää jonkunlainen toimeentulo. Jonkun aikaa elämä sujui getossa, koulua käytiin nyt joka päivä eri osoitteessa koska se oli kiellettyä.
Tästä ajasta kertoo Nina : ” Huolimatta nälästä, sairauksista ja kurjuudesta joka ympäröi meitä muistan kuitenkin nämä kuukaudet rauhallisena keitaana verrattuna siihen mitä tulisi jälkeenpäin.” Kaiken tämän keskellä Nina suorittaa ylioppilastutkinnon Varsovan getossa.

Kaksi ahtaassa asunnossa vietettyä vuotta jää taakse ja perhe joutuu jälleen uudelleen muuttamaan, nyt tultaisiin getto tyhjentämään ja juutalaiset siirretään muualle. Ninasta tulee orjatyövoimaa saksalaiselle valtiolle kun hän äitinsä kanssa menee töihin Schultzin tehtaaseen jossa tehdään ja korjataan asusteita itärintamalla taisteleville saksalaisille sotilaille.
Schultz & Co- tehdas näkyy myös Pianisti-elokuvassa jonka Krakovin getosta lapsena vanhempiensa kanssa selvinnyt Roman Polanski ohjasi. Treblinkan keskitysleirille joutui ihmisiä joiden ei onnistunut löytää keinoa jäädä gettoon. Yksi keino oli saada todistus siitä, että oli töissä saksalaisessa firmassa, näin jäivät toistaiseksi Nina äitinsä kanssa henkiin tehden työtä vaatetehtaassa. Kaikki muut tehtaat suljettiin paitsi ne joissa tuotettiin sotavarusteita.

Vielä on edessä monia vaiheita joiden läpi Nina kulki ennen kuin hän tuli Ruotsiin ja ryhtyi luomaan uraansa lääkärinä. Näistä ehkä kauheinta luettavaa on syyskuun seitsemännen tapahtumat vuonna 1942 jolloin geton asukkaat ensi kertaa tajusivat mitä tapahtui niille, jotka vietiin junavaunuissa itään. Asian koko kauheus paljastui kun Treblinkasta karannut mies kertoi siellä näkemästään getossa asuville. Tässä kohtaa kertomus on henkeäsalpaava vaikka tietääkin historiankirjoista mitä Varsovan getossa ja Treblinkassa tapahtui. Silminnäkijän kertomus on kuitenkin jotain muuta kuin historioitsijan teksti. Tarinan päähenkilö oli vähällä joutua keskitysleirille mutta monen perättäisen sattuman sekä monen rohkean päätöksen jälkeen hän jäi eloon. Hän päätti piilopaikassaan jossa vietti veljensä kanssa pitkän aikaa juuri ennen sodan loppua: ”Lupasin itselleni, että jos selviän hengissä tästä julmasta sodasta niin tulisin kertomaan siitä. Kertomaan epäinhimillisestä brutaaliudesta, siitä kärsimyksestä ja siitä nöyryytyksestä joiden uhriksi juutalainen kansa joutui.” Lena Einhorn on onnistunut auttamaan äitiään pitämään lupauksensa.

Arja Uusitalo