Lataa koneellesi PDF:änä tästä (287 kB) >>

São Miguelin rakastavaiset - Matkakertomus Azoreilta

Teksti ja kuvat: Marja Wahllöf

Tavallisesti turisti saapuu Keski-Atlantilla sijaitsevalle São Miguelin vihreälle saarelle lentäen. Lissabonista länteen suuntautuva sisämaan lento kestää noin kolme tuntia, kantautuen aavan meren ylitse ja päätyen Ponta Delgadaan, saaren pääkaupunkiin sitten vuoden 1546.

Lensimme Trans Air Portugalin koneella, saapuen perille sateen ropsutellessa João Paulo II lentokentän hangaarimaisen matkustajahallin edessä olevaa asfalttipäällystettä. Saatuamme matkatavaramme, jonotimme autovuokraamon tiskin äärellä vuoroamme ja totesimme siinä iloksemme, ettei kello ollutkaan vielä niin paljon kuin luulimme. Lissabonissa aika oli meitä nyt tuntia edellä. Olimme saaneet kokonaisen tunnin lainaksi.
Toisella puolella rakennusta meille toimitettiin pieni, ketterä vuokra-auto ja sen jälkeen tie kaupungin keskustaan sai johtaa meidät hotelliin. Yö oli musta. Sade jatkui. Ne harvat autot, jotka Ponta Delgadaan johtavalla tiellä tähän aikaan illasta liikkuivat, piirsivät valoillaan levottomia kuvioita kadun kiiltävänmustaan vesipeiliin jokaisen asfalttikuopan ja töyssyn kohdalla. Näinkö lomamme tulisi jatkumaan? Sateisena?

Kävelykadun varrella, pienen puiston laidalla, sijaitsee Hotel Talisman. Kaksikerroksinen, valkeaksi rapattu rakennus on romanttisella tavalla etelämaalainen. Sen ainoa ranskalainen ikkuna avautuu puistoon. Kävelykadun kiveykseltä sisään astuessaan tulija ei voi olla ihastelematta omalaatuista jugend-tyylistä portaikkoa, joka valloittaa ja samalla täysin estää huomaamasta hotellin aulan pienuuden ja vaatimattomuuden. Itse hotellihuoneet sijaitsevat toisessa kerroksessa, toisessa maailmassa, toisessa vuosisadassa. Ne ovat kuitenkin joskus saaneet eurooppalaisen tason vaatimat vuoteet ja uudet kylpyhuoneet suihkuineen. Tunnelma ranskalaisen ikkunan paksujen verhojen takana on kuitenkin kuin englantilaisesta 1900-luvun alun kartanoromaanista. Sade tekee huoneilman kosteaksi ja, vaatepartemme märkine jalkineineen, raskaaksi hengittää. Kun avaamme ikkunan puistoon, sade lotisee katujen kivisissä vesiurissa ja puiston sorapoluilla. Sateesta huolimatta kukkien tuoksu on voimakas. Ilma on miellyttävän pehmeä, joskin hieman viileä. Arvelisin lämpötilan olevan noin kymmenisen astetta.

São Miguelin saari on hyvin pieni. Muodoltaan se on pitkä ja kapea. Leveimmillään se on pohjois-eteläsuunnassa vain 16 kilometriä. Pituutta saarella on noin neljä kertaa enemmän. Metsien peittämät, muutaman sadan metrin korkuiset kukkulat, nousevat siellä täällä vehreistä laaksoista kohti taivasta, korkeimman huipun, saaren itäpäässä sijaitsevan Pico da Varan, ollessa 1080 metriä korkea.
Tämä sateinen saari oli nyt viikon lomamme kohteena. Emme jääneet odottelemaan parempia säitä. Lähdimme heti seuraavana aamuna ensimmäiselle tutkimusmatkallemme, vaikka harmaana herännyt aamu ei juuri ilman suhteen suuria lupaillut.
Suuntasimme koilliseen, pohjoisrannikolla sijaitsevaan Ribeira Granden pienoiseen kaupunkiin. Tiet olivat vaihtelevassa kunnossa. Hyvä, vastavalmistunut EU:n rahoittama tienpätkä vaihtui äkkiä korjaus- ja ylläpitotoimia vaativaan surkeaan yksikaistaiseen ajoväylään, mutta myös päinvastoin. Pohjoisrannikolla tuuli avomereltä päin ja harmaa pilvipeite lepäsi vankasti vaahtopäissään raivoavan meren yllä. Itse kaupunki oli näin uudenvuoden aatonaattona autio, joten pysäköintipaikkaa ei tarvinnut hakemalla hakea.
Kiipesimme kirkon harmaakivisten portaiden juurelle. Puistikossa oltiin valmistelemassa uudenvuodenvastaanottoa. Lava oli rakenteilla ja kaiuttimia asennettiin juuri ympäröiviin lehdettömiin puihin. Katukiveyksen mustavalkoinen kuviointi kiersi loivasti pyöreähkön puistikon, johtaen ensin kirkon ohitse ja nousten sitten kohti kukkulan huippua. Se muodosti kapean kulkuväylän kaksikerroksisten, valkeaksi rapattujen asuinrakennusten ja kirkon välille. Näköala merelle päin oli kuin laajakangaselokuvasta leikattu. Aurinko kultasi allamme olevalla loivalla rinteellä sijaitsevien pienten talojen terrakotanpunaiset katot häipyen kuohuvan Atlantin yllä lepäävään hopeiseen pilveen.
Menomatkalla olimme etsineet vuorenrinteellä näkyville kuumille lähteille johtavaa pientä tietä, sitä löytämättä. Kartalla luki Caldeiras, kuumat lähteet, ja sinne johti kaksikin tietä, mutta kumpaakaan emme havainneet ajaessamme pohjoista rannikkotietä itään päin. Paluumatkalla, toisesta suunnasta kohtaa lähestymällä, havaitsimme vaatimattoman tienhaaran juuri siinä, missä yksi korkea muuri päättyi ja toinen alkoi. Tienviittakin oli kuin olikin paikalla, mutta ei suostunut aluksi näyttäytymään. Tie oli hyvin kapea. Musta kiveys peitti ajokaistan pinnan muistuttaen meitä Madeiran saaren tieverkostosta. Samankaltaisuus oli myös havaittavissa tienvarren kasvillisuudessa. Kirjavarunkoiset plataanit reunustivat alati ylöspäin johtavaa tietä ja siellä täällä kukki vielä myöhään herännyt sininen Agapanthus, Afrikan lilja. Muuten maisema oli karu, vaikuttaen suorastaan autiolta. Mutkan takaa rinteessä pilkahti silloin tällöin taivasta kohden nouseva valkea vesihöyrypatsas. Sitä kohden tie kiemurteli, aina vain ylöspäin nousten.
Perillä totesimme kylpylän sulkeneen ovensa jo pari kuukautta aikaisemmin, turistikauden päättyessä. Vain taivasalla olevaa suurta, pyöreää kuumavesiallasta ei oltu voitu sulkea tai tyhjentää. Se aiheutti viileässä vuoristoilmassa jatkuvasti ylöspäin nousevaa vesihöyryä, jättiläiskattilan tapaan samalla äänekkäästi poreillen.
Uudenvuoden aattona aurinko paistoi ja puistossa lätäköt olivat melkein kuivuneet. Itään vievä rannikkotie johti meidät Lagoan, Agua de Paun ja Vila Franca do Campon yhdyskuntien lävitse. Saimme aihetta tutkia turistiesitteitämme tarkemmin. Niistä kävi selville, että viimeksi mainittu pikkukaupunki aikaisemmin oli ollut saaren pääkaupunkina ja että Espanjan ja Portugalin välinen 1500-luvun suurin meritaistelu oli käyty Vila Franco da Campon ulkopuolella sijaitsevan Ilhéun saaren tuntumassa. Taistelussa partisaanit olivat jopa saaneet Ranskan laivaston avukseen. Täällä, kaukana Atlantin keskellä, oli siis myöskin kirjoiteltu merisotahistoriaa.
Esitteistämme kävi ilmi miellyttävämpiäkin asioita, mm saaren kansallisruoasta, joka valmistettiin kaivamalla ruokapadat raaka-aineineen maan sisään siellä missä maa oli tuliperäistä. Furnas, joka tarkoittaa uunia, oli paikkakunnan nimi ja tie Furnakseen johti Vila Franco da Campon kohdalta sisämaahan päin.
Ajettuamme jonkun matkaa kanadalaista maisemaa muistuttavaa joenlaaksoa pitkin, saavuimme pian pienen järven rantaan, Lagoa des Furnas. Järvessä vesi poreili, mutta sen lämpötila ei ollut kaukana suloisenlämpöisen suomalaisen kesäjärven lämpötilasta. Maasta nousi siellä täällä höyryä ja lätäköt äännehtivät mudan niissä loiskahtaessa kuumuuttaan. Paikoitellen alue oli suurilla kivillä suljettu yleisöltä. Ilmassa oli ristiriitaisia tuoksuja. Toisaalta rikin, toisaalta herkullisen liharuoan tuoksu. Alueen reunaan oli maahan kaivettu säännöllisenmuotoisia kuoppia. Erääseen kuoppaan kaksi miestä oli laskemassa suurta kannellista kattilaa. He peittivät maakuopan vielä puisella kannella, jonka päälle kasasivat mustaa multaa ja lähtivät sitten hakemaan toista kattilaa läheisyyteen pysäköidystä pakettiautosta.
Jäimme seuraamaan heidän puuhiaan. Huomasimme hieman kauempana kahden miehen istuvan höyryävän kuopan reunalla. Kuoppaan oli peitetty jotakin. Nuorempi miehistä poisti peitteet, nostaen kuopasta sylillisen kuumia pajunoksia. Hetkessä hän oli kuorinut ne ja niputtanut ne yhteen, asettaen niput vanhemman miehen eteen. Vanhempi mies otti päällimmäisestä nipusta heti sorean oksan ensin taivuttaen sen kaareksi ja solmien sen sitten valmistamansa korin sangaksi.
Jatkoimme matkaamme, sillä tunsimme olomme epävarmaksi kun maaperään ei voinut mielestämme luottaa. Tie, joka johti pieneen Furnaksen kaupunkiin oli erittäin huonossa kunnossa. Paikoittain sadevesi oli vienyt toisen ajokaistan kokonaan mennessään. Kuopat olivat mahtavat ja maastoautoa olisi tarvittu, mutta perille pääsimme. Furnaksen termit olivat nekin suljettu näin talvikauden aikana, mutta söimme maittavan lounaan, jonka jälkeen jatkoimme matkaamme Ribeira Quenten rannikkokylään. Joenuomaa seuraten tie kulki aina vain alaspäin. Vesi oli täälläkin kaivertanut tiehen pahoja kuoppia, mutta se oli kuitenkin vielä ajokelpoinen henkilöautollamme. Metrinkorkuiset atsaleat reunustivat tienvartta. Kukinnot olivat jo aikoja sitten lakastuneet, mutta mielikuvituksemme synnytti ne uudelleen peittäen pensaikot kuin lilan-, vaaleanpunaisen- ja pehmeän aprikoosinvärisin perhosin. Mielissämme hortensiat levittivät pyöreähköt, siniseen vivahtavat kukintonsa niiden yläpuolelle. Olimme Azoreilla väärään aikaan vuodesta. Jäljellä olevat muutamat kukinnot yrittivät näyttää meille kuinka kaunis maisema saattoi olla, oikeaan aikaan täällä vierailevalle.
Saaren tähän asti näkemämme ainoa tunneli sijaitsi tämän tien varrella. Se oli vanha, kaksiosainen ja ahdas. Kauniit saniaiset riippuivat tunneliaukkojen kohdalla alaspäin kohti automme kattoa, sitä kuitenkaan saavuttamatta. Kalliopinnasta valui vettä.
Joka puolella São Miguelin saarta näkee maitotonkkia kuljettavia miehiä ja nuoria poikia. Kuljetusalusta on joko auton lava tai hevosen kärryt, joihin usein on lastattu jopa neljä kahdenkymmenenviiden litran vetoista vanhanaikaista maitotonkkaa. Ellei kärryjäkään satu olemaan, kelpaa pelkkä hevonenkin. Kannut köytetään vain kiinni satulaan, yksi kummallekin puolelle, ja sitten lähdetään matkaan. Täytyyhän saaren runsaslukuisen maitokarjan tuotteet ottaa talteen. Missään ei muuten mustavalkoinen lehmä ollut niin tavallinen kuin täällä. Kauniinvihreät ruohonpeittoiset kukkulat olivat niitä täynnä ja näin minulle jäänyt mielikuva Azoreista on kuin erään voimariinipaketin kyljessä oleva tavaramerkki: mustavalkoinen lehmä raikkaan vehreyden keskellä.
Itärannikolla lehmät olivat muuttaneet erään jyrkänteen mustavihreäraidalliseksi. Kävelemällä samaa korkeuskäyrää pitkin laiduntaessaan ja vain alueen päädyissä seuraavalle tasolle mukavan askelkorkeuden verran nousten, ne olivat tasaisin välein kuluttaneet kaiken ruohon pois, muodostaen jyrkkään rinteeseen yhdensuuntaisten polkujen mustan verkoston.

Uudenvuoden aattoiltana söimme juhlaillallisen hotellimme ruokasalissa ja lähdimme sitten Ponta Delgadan keskustan puistoon muiden kanssa uutta vuotta vastaanottamaan. Vanhat ja nuoret olivat perheittäin liikkeellä. Joka puolella paukkui ja säkenöi. Ilotulitusraketit vinkuivat yössä joidenkin niistä lennähtäen jopa yleisön joukkoon. Vanhankaupungin kaariholvien rajoittamalla torilla popmuusikot pitivät nuorisolle äänekästä konserttiaan, muualla nuoret ja lapset puhalsivat naurun kajahdellessa pienen suihkukaivon runsasta saippuavaahtoa itsensä ja juhlivien aikuisten päälle. Kaikkialla näkyi iloisia ilmeitä. Kellon lähennellessä keskiyötä ihmiset alkoivat availla vihreitä kuohuviinipullojaan, jotkut niitä jopa niin heilutelleen, että ne suihkusivat makeata juomaa ympärillä seisovien päälle. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt ottavan pahakseen. Varovaisina pohjoismaalaisina me puimme kuitenkin sadetakkimme juhlavaatteiden päälle suojaksi. Äkkiä laskenta oli käynnissä: "Dez, nove, oito - kymmenen, yhdeksän kahdeksan ..." Ruudinsavu, väriloiste ja räjähdykset vain yltyivät, saavuttaen crescendon juuri kun sataman valomainoksen kahdeksikko oli muuttunut yhdeksiköksi. Tällöin nostimme mekin muovimukimme vuoden 1999 kunniaksi ilotulitusrakettien vielä leimahdellessa värikkäinä taivaalla. Vuosituhannen viimeinen vuosi oli alkanut.

Uuden vuoden toisena päivänä lähdimme saarilomamme kauneimmalle matkaosuudelle. Matkan määränpäänä oli saaren länsipäässä sijaitseva Caldeira das Sete Cidades. Rannikon tuntumassa sijaitseva Relva ohitettiin auringonpaisteessa ja ennen pieneen Feteiras-nimiseen paikkakuntaan saapumistamme lähdimme sisämaahan päin, loivaa ja sitkeätä mäkeä ylöspäin ajaen, sumun sisään sujahtaen.
Tien molemmin puolin kasvoi aluksi ruohoa ja käsin leikattuja pensasaitoja, jotka vuorottelivat suomalaista riukuaitaa muistuttavan harmahtaneen puuaidan kanssa, luoden kodikkaan tunnelman tiellä liikkuvalle. Aitojen toisella puolella olevat pienet peltotilkut oli jaettu neliömäisiksi ruudukoiksi kasvattamalla niiden rajoille espanjalaista kaislaa. Kaislarivit muodostivat säännöllisiä ruudukoita kumpuilevassa maisemassa. Pian tienreuna kuitenkin alkoi kasvaa kuusimetsää. Kuuset olivat humisseet näillä rinteillä kauan. Ne olivat uljaita ja reheviä. Niiden ylimmät oksat häipyivät sumuun, näkymättömiin.
Saavuimme pian kauniiseen laaksoon, jonka vihreys aivan kuin loisti sumuisessa aamupäivässä. Tie, joka tällä kohden oli sorapintainen, kulki laakson poikki. Emme voineet olla ihastelematta edessämme avautuvaa näkyä. Tien vaaleanruskea nauha kiemurteli kauniisti kaukana häämöttävän kukkulan rinteelle asti, nousten sitten rinnettä ylös kadotakseen lopuksi sen laella. Tietä reunusti tuuheat miehenkorkuiset hortensiapensaat, joiden kuvittelimme olevan täydessä kukassa. Pensasaitten takana näkyi loivia viheriöiviä kukkuloita, joiden kirkkaanvihreä ruoho synnytti kauniin vastakohdan laaksoa reunustavan synkän kuusimetsän muodostamalle seinämälle. Missään ei näkynyt ketään. Olimme täysin yksin.
Erään jyrkän nousun jälkeen saatoimme nähdä korkealla kukkulalla sijaitsevan hylätyn loistohotellin. Emme oikein osanneet päätellä, oliko se kokonaan hylätty, vai oliko se 1960-luvun hullujen turistipanostusten jälkeen vain odottamassa tulevaisuuden matkailijavirtaa.
Näköalapaikalle saavuttuamme oli edessämme se näky, joka alunperin ole meidät tälle saarelle houkutellut: sumun hälvettyä muutamaksi hetkeksi, paljastui allamme sijaitsevat, ikivanhan tulivuoren kraatterin pojalle muodostuneet kaksoisjärvet henkeäsalpaavassa kauneudessaan. Rehevä kasvillisuus reunusti kraatteriseiniä niitä pehmentäen. Hyvin kapea kannas erotti järvet toisistaan. Toinen niistä oli sinertävä, toinen vihertävä. Vedet kimmelsivät edessämme hetken verran auringon koskettaessa järvien pintaa, sitten sumuverho vedettiin silmiemme eteen ja kaikki oli poissa. Romanttisen tarinan mukaan järvet olivat rakastavaisia, erotettu ikuisiksi ajoiksi toisistaan, aina kaivaten toistensa syleilyyn, koskaan toisiaan saavuttamatta!.