Hiljaisen tyttösen kauaskantoinen ääni

- Arja Kajermo Marja Wahllöfin haastateltavana

Tukholman esikaupungin kerrostalossa asuva sarjakuvahahmo Tuula, hänen miehensä Seppo sekä heidän lemmikkinsä ovat jo jonkin vuoden ajan huvittaneet meitä Dagens Nyheterin sarjakuvasivulla. Moni ruotsinsuomalainen on varmasti tunnistanut itsensä sarjakuvapiirtäjän Arja Kajermon osuvissa kuvailuissa meidän ruotsinsuomalaisten arjesta.

Keskustelumme aaltoili tämän jälkeen edestakaisin sarjakuvaa ja sen maailmaa koko ajan lähestyen.
Sarjakuvasarjoja aikuisille on jo kauan ollut tarjolla päivälehdissä ja niitä on joka makusuunnalle sopivia. Kuitenkin Arja Kajermo kertoi suomalaisten Ruotsiin muuttajien aluksi paheksuneen hänen sarjansa teemaa ja sen päähenkilöitä.
- Miksi juuri meitä kuvailet, mehän olemme tavallisia ihmisiä ja teemme täällä maassa rehellistä työtä, arvostelijat olivat yhteen ääneen kysyneet.

Hyvistä sarjakuvateemoista esimerkkejä hakiessani utelin sitä, oliko olemassa sarjakuvapiirtäjiä, jotka olivat olleet merkityksellisiä Arja Kajermon uralle. Ensin sain vastaukseksi ettei sellaisia ollut, mutta sitten Arja Kajermo muisteli, että kaksi ranskalaista piirtäjää, Claire Bretécher (De frustrerade) ja arkipäiväisiä draamoja piirtänyt Jean-Jaques Sempé, olivat antaneet hänelle hänen tarvitsemaansa itseluottamusta.
- Heitä tutkimalla ymmärsin, ettei sarjan tarvitse ruutu ruudulta johtaa suureen vitsihuipentumaan viimeisen ruudun kohdalla, vaan koko sarja voi jo itsessään olla vitsi.
- Sarjan ei myöskään tarvitse tarjota vitsejään korostetulla tavalla, suurin elein.
Esimerkkinä Arja Kajermo mainitsi Dagens Nyheterin erään toisen kolmen ruudun sarjan. Se on nimeltään Besserwisser ja sitä piirtää Anders Mathlein.
- Tämän sarjan saatua hieman ikää, se on muuttunut, hioutunut. Juontajan ei enää ole tarpeen yhtä korostetusti tuoda asioita esille. Hän saavuttaa saman lopputuloksen yksinkertaisemmin, pelkistetyimmin.

Päästyäni kannaksen toiselle puolelle, jossa Strömmenin vesi vielä hiljaa aaltoili saaristolaivan lähdettyä hetkeä aikaisemmin Blasieholmenin rannasta, havahduin ja jäin katsomaan tätä palasta kauneinta Tukholmaa, vanhan kaupungin silhuettia illansuussa. Katseeni siirtyi Kuninkaanlinnasta oikealla, yli jyrkästi nousevan Slottsbackenin, jatkaen sitten rantaa pitkin vasemmalle. Skeppsbron vanhojen rakennusten yllä taivas oli punaisenkirjava. Slussen kylpi kellertävässä valossa ja sen kahvilan pyöreä muoto toi mieleen lapsuuteni lumilyhdyt. Olisin voinut jäädä ihailemaan näkyä pitkäksikin aikaa, mutta olin sopinut uudesta haastattelusta. Suuntasin askeleeni kohti Nationalmuseumin ravintolaa. Aikomuksenani oli haastatella Tukholmalaisen päivälehden, Dagens Nyheterin, sunnuntaipainokseen aikuisten sarjakuvaa piirtävää Arja Kajermoa.

Meidän Ruotsissa asuvien tuntema Arja Kajermon sarjakuva on nimeltään Tuula. Tuula on nuorehko suomalaisnainen, joka on siirtynyt Ruotsiin asumaan ja työskentelemään ja joka noin yleisesti ottaen muuten on sopeutunut tähän yhteiskuntaan täysin, muttei sisimpien ajatustensa ja arvostustensa yksityiskohdissa. Niissä hänen suomalaiset juurensa tulevat pinnalle. Tuulan avomies on nimeltään Seppo. Myös hän on Suomesta lähtöisin. Pariskunnalla on koira ja kissa ja he asuvat kerrostalohuoneistossa jossakin lähiössä suurkaupungin liepeillä.

Sarjakuvat ovat Arja Kajermon mukaan sidotut kulttuuriin ja aikaan. Ne ovat tuoretavaraa, jotka aika tuhoaa. Tämän vuoksi hän itse ei juuri osallistu sarjoillaan päivänpolttavien kysymysten tarkasteluun. Jos näin kuitenkin tapahtuu, joutuu hän pyytämään toimitusta muuttamaan lähettämiensä töiden julkaisujärjestystä. Hän kuuluu niihin, jotka toimittavat työnsä tulokset lehteen jo hyvissä ajoin ennen niiden määräpäivää.

Nykyään voi sarjakuvapiirtäjä tekniikan avulla helposti julkaista tuotteensa missä haluaa ja silti asua sillä maailmankolkalla, jossa parhaiten viihtyy. Aikaisemmin se ei ollut mahdollista. Tähän menetelmään on myös Arja Kajermo joutunut turvautumaan kun The Irish Press Group, jolle hän teki usean vuoden ajan työtä, meni konkurssiin. Toimeksiannot loppuivat tyystin ja Arja Kajermo joutui muiden tavoin myymään kynänsä tuotteita elektronisesti ympäri Eurooppaa.

Keskustelumme edetessä päädyimme Tuulan ja Sepon maailmaan. Utelin Tuulan ammattia.
- Hänhän liikkuu sairaalaympäristössä, sanoo haastateltavani, jatkaen heti lisäämällä, että Tuula on alihoitaja.
- Se käy selvästi ilmi silloin, kun Tuula keskustelee eläkkeestä. Kissa, joka on kuunnellut keskustelua, toteaa itsekseen, että se seuraavassa elämässään aikookin syntyä "turvalliseksi alihoitajaksi".

Olin monen mutkan kautta saanut yhteyttä nykyään Irlannissa asuvaan Arja Kajermoon, enkä halunnut jäädä hänen myöntämästään haastattelusta paitsi. Tiesin hänen palaavan vain harvoin Tukholmaan.
Vaikka emme olleet antaneet toisillemme tuntomerkkejä itsestämme, tiesin heti, kuten vastaavasti hänkin, ketä henkilöä, kaikkien joukosta, meidän tulisi lähestyä. Hän istui miehensä kanssa pyöreän pöydän äärellä ja tervehdittyämme, jäimme kahden kesken siihen istumaan, Arja ja Marja.
Katsoin haastateltavaani. Hän oli solakka, ruskeisiin pukeutunut nainen. Neulottu vihreä kaulaliina, joka rennosti oli kiedottuna hänen kaulansa ympäri, korosti hiusten ruskeata väriä. Olin kyllä kuvitellut hänet vaaleatukkaiseksi, mutta huomasin sen olevan vain hänen piirtämänsä sarjakuvan päähenkilön samaistamista sarjan juontajaan.

Aloitin kyselemällä kuka hän oli ja koska hän oli muuttanut tänne Ruotsiin, mutta huomasin pian, ettei tämä lähestymistapani ollut onnistunut, sillä Arja Kajermoa oli moni haastatellut ennen minua. Kaikki tämänkaltaiset asiat oli jo moneen kertaan selvitetty. Muutin taktiikkaa ja ilokseni olimme pian syventyneinä mielenkiintoiseen keskusteluun.
- Olin kansakoulussa kovin hiljainen, Arja muisteli ja jatkoi:
- En juuri puhunut lainkaan, aluksi en edes opetellut ruotsinkieltä, mutta täällä suhtauduttiin siihen aikaan kielteisesti suomenkieleen ja niin minunkin oli pakko oppia ruotsia. Mutta en puhunut sitä. Olin mieluimmin hiljaa. Tässä roolissa elin sitten ne yhdeksän vuotta, jotka siihen aikaan koulunkäynti täällä Ruotsissa kesti.

Arja Kajermon kokemukset ruotsalaisesta sairaalamaailmasta nuorena opiskelijana ovat selvästi havaittavissa näissä hänen suojattinsa repliikeissä. Uskoisin, että hiljaisen nuoren tytön kokemukset pyrkivät tätä kautta pinnalle, hänen aikuistuttua. Tuula näkee myös suomalaisten ja ruotsalaisten kulttuurierot hyvin selkeästi.
Niistä on vuosien mittaan puhuttu ja kirjoitettu paljon, mutta vieläkin aiheesta keskustellaan.

Kysyinkin heti haastatteluni alkajaisiksi Arja Kajermolta, oliko hän tutustunut Anita Ekwallin ja Svenolof Karlssonin kirjaan "Mötet", En bok om kulturskillnader och ledarskap, mutta hän totesi sen olevan vielä lukematta. Tällä tukholmanmatkallaan hän oli kuitenkin hankkinut kolme uutta Suomea koskevaa kirjaa ...
Olen pitkään ollut utelias sarjakuvan toisen päähenkilön, Sepon ominaisuuksista. Otin tilaisuudesta vaari kysymällä Arja Kajermolta, mitä mieltä hän itse oli Seposta.
- Mitkä hänen piirteensä ovat käsityksesi mukaan tyypillisen suomalaisia?
- Seppo on niin suorasukainen! oli Arja Kajermon vastaus ja minä olin tietenkin samaa mieltä.
- He ovat hyvin onnellisia yhdessä, hän jatkoi. Hiljaisella äänellä hän sitten hetkessä lisäsi
- He ovat juuri sellaisia toisiaan kohtaan kuin toivoisin kahden ihmisen olevan. Useinhan näkee juuri vastakkaisen olotilan, mutta ihmisten tulisi osata ratkaista ongelmansa juuri sillä tavalla kuin Tuula ja Seppo ne ratkaisevat: antaa toisen räyhätä kunnes pääsee tasapainoon, eikä kiinnittää siihen niin suurta huomiota. Niinhän Tuula tekee, hän hyväksyy Sepon sellaisena kuin tämä on, olematta kuitenkaan Sepon vanki. Eikä Seppo ole mitenkään nujertanut Tuulaa.

Koetin kuvitella pikku Arja-tyttöstä koulunpenkillä, hiljaisena, yhteisön ulkopuolelta toisia tarkastellen. Siinä hänellä oli hyvä etulyöntiasema. Hän saattoi kerätä muistiin ihmisten käyttäytymismalleja käyttääkseen niitä sitten aikuisena sarjakuviensa materiaalina. Hän saattoi myös istua jo koululaisena omissa ajatuksissaan, tunnilla sarjoja piirtäen. Mutta Arja Kajermo ei tehnyt kumpaakaan. Hän itse kertoo kouluaikansa suuresta harrastuksesta:
- Ruotsin kielen opittuani kirjoitin paljon, kirjoitin hyviä aineita. Hallitsin kirjallisesti kielen paremmin kuin suullisesti.

Mutta henkilö, joka ei lainkaan käytä äidinkieltään, unohtaa sen ennemmin tai myöhemmin ja myös Arja Kajermon äidinkielentaito huononi, kun hän ei saanut sitä puhua. Koulusta päästyään hän halusi valloittaa sen uudelleen ja niinpä hän ryhtyi yliopistossa opiskelemaan suomea ja englantia. Opintojensa rahoittamiseksi hän samalla työskenteli apuhoitajana sairaalassa, keino, joka yhä on käytössä Suomesta tulevien nuorten opiskelijoiden keskuudessa siksi, että se on hyväksi koettu.

Parinkymmenen vuoden ikäisenä Arja Kajermo siirtyi ulkomaille asumaan ja perusti sittemmin siellä perheen. Hänellä on mies ja kaksi, nyt jo aikuista poikaa. Molemmat ovat leimautuneet siihen maahan, jossa asuvat, ja josta heidän isänsä on kotoisin. Ainoastaan koira on näkyvää suomalaista perua, mutta Arja Kajermon itsensä mukaan
- Se on vähän omituinen, sopii kuitenkin perheeseen hyvin!

Kysymykseeni siitä, mitkä ovat eläinten roolit Arja Kajermon piirtämässä sarjakuvassa tämä vastaa:
- Piirtämilläni eläimillä on tietenkin jonkinlainen yhteys todellisuuden eläinmaailmaan, mutta sarjakuvani eläimet saavat pääasiassa tuoda esille ihmisten sisimmät ajatukset. Se yksinkertaistaa ja pelkistää, eikä kaikkea tarvitse monisanaisesti selittää. Koira, joka sarjakuvassa on pitbull terrieri, saa usein edustaa Sepon negatiivista puolta ja hänen vapaudenkaipuutaan. Kissan ajatukset tuovat usein julki kyseisen kuvasarjan koko idean.

Päätteeksi en voi olla kysymättä, tulevatko Tuula ja Seppo synnyttämään lapsia tähän maailmaan. Ajatukseni pyörivät tällöin syyskuun kauhutapahtumien ympärillä, terroristien kansoittamassa yhteiskunnassamme.
Arja Kajermon vastaus oli odotettavissa:
- Ei, lapsia ei, se olisi kovin vaikeata, mutta muuten sarja kyllä jatkuu vielä jonkin aikaa Dagens Nyheterin sunnuntainumerossa.
Ilahdun kuullessani sarjan jatkuvan, hyvästelen haastateltavaani ja palaan Tukholman syysiltaan. Korvissani kaikuu vieläkin Arja Kajermon sanat siitä, miten hänen sarjakuvansa syntyvät:
- Laitan levysoittimen soimaan. Suomalaisen tangon kaikuessa taustalla piirrän sitten sarjani, lopuksi sen värittäen. Se on suurin nautinto. Sarjan värittäminen. Teen sen aivan viimeisenä toimenpiteenä. Se on kuin kynsien lakkausta: kun on valmis, voi juhla alkaa!

Teksti: ©Marja Wahllöf/Tukholma.Net
Kuvat: ©Arja Kajermo/Tukholma.Net