KESÄ LOHTA NARRAAMASSA
Helteiset kesäpäivät ovat uuvuttaneet jopa
kalat ja karkottaneet ne meren syvyyksiin vilvoittelemaan.
Ihmisiä meri puolestaan kutsuu luoksensa kuumina kesäpäivinä
ja kukapa ei kaupungin tukalaa ja unista tunnelmaa vaihtaisi
merituulen syleilyyn.
Niinpä ehdotus matkasta kalojen tapaan Nynäshamiin,
kahdenpäivän kalareissulle kauniin karun luonnon
keskelle, ei tarvinnut kauan vastausta odotella.
Kuusimetriseen veneeseen meitä oli tarkoitus ahtautua
kolmen päivän ajaksi kolme täysikokoista ihmistä,
minä, kaloihin parivuotta takaperin höyrähtänyt
David Shaikh, ja hänen työkaverinsa Ricardo Marcado,
joka puolestaan tutkailee näkymiä mieluiten kameran
linssin takaa. Kauniit kuvat retkestämme ovat hänen
käsialaansa.
Mutta nyt matkaan!
Ensimmäinen ilta
Saavun Nynäshamiin Tukholmasta paikallisjunalla jo illan
pimetty, lähempänä puolta yötä. Mahassa
tuntuu junan heittelehtiminen, tosin raikas meri-ilma helpottaa
oloa heti perille päästyäni.
Miehet ovat jo päivällä hyvissä ajoin
ajaneet veneen satamaan ja odottelevat laiturilla kaljatölkit
kädessään.
Pimeä tulee jo yllättävän äkkiä
tähän aikaan vuodesta ja niinpä lyhyen matkan
suunnittelu Nynäshamin satamasta läheisen Nåttarön
saaren luonnon satamaan vie aikansa sekin.
Saaren suojaamasta satamasta merelle päästyämme
mahanpohjasta kouraisee kunnolla. Meri yllättää
joka kerta suuruudellaan ja näin yön silmään
aaltojen heitellessä venettä tähtitaivaan alla
oma olemassaolo tuntuu olevan niin pienestä kiinni.
Meri hehkuu syvän sinisenä samettina, jota koristaa
siellä täällä aaltojen ompelemat pitsireunukset.
Mielenrauhaa ja samalla pelonsekaista kunnioitusta.
Yhden pimeän piikkiin menevän karille ajon ja 20
minuutin jälkeen saavumme tuntuu kuin saapuisimme meren
syliin, sillä luonnonsatamaa suojaa kaikilla sivuille
jykevä mäntymetsä ja poukama uinuu tyyntä
untansa.
Valkoiset hiekkarannat ja kirkas merivesi kutsuvat uimaan,
mutta yön viileys alkaa jo laskeuta ja herätys odottaa
neljän tunnin päästä. Nukkumaan siis.
Toisen päivän aamu:
Kahvin tuoksu ja veneen hytän kostean, kylmän ilman
tuoksu herättävät minut jo aamu kuuden aikaan.
Sataman valkoinen hiekkaranta kimaltelee aamuauringossa. Pikaisen
pesun ja aamupalan jälkeen suuntaammekin ulos satamasta
kohti avomerta ja kalastajien meille vihjaamaa aluetta, josta
viime viikkojen aikana parhaimmat ovat nostaneet yhdeksänkin
kuningaskalaa päivässä.
Niin ja taisin unohtaa sanoa, täällähän
ei muita kaloja saaliiksi edes lasketa kuin lohet!
Aurinko alkaa lämmittää ja parin tunnin ajamisen
jälkeen alkaa uni jälleen maistua. Ennen hyvin ansaittua
lepotaukoa miehet kuitenkin haluavat tarkistaa välineensä.
Käytössä meillä on vähän päälle
kuusimetrinen suljetulla hytällä oleva Flipper -merkkinen
kalastusvene, perässä putkuttaa 150 hevosvoimaa
ja vaikka korkeuttakin löytyy keikuttavat aallot paatti
mielensä mukaan. Nynäshamissa syvyydet vaihtelevat
20 ja 400 metrin välillä, joten perinteisellä
uistattamisella ei lämpöä syvyyksiin pakoon
menneitä kaloja tavoiteta. Niinpä meidän kuusi
käytössä olevaa vapaamme ovatkin taipuneet
kauniille kaarille niitä syvänteisiin johdattelevien
syvääjien ansiosta. Tämän apuvälineen
avulla siimat kiinnitetään metallivaijeriin, jonka
päässä on paino. Paino lasketaan haluttuun
syvyyteen, jolloin myös siimat laskevat sen mukana. Näin
päästään parhaiten käsiksi satojakin
metrejä syvällä uiviin vonkaleisiin.
Vapojen tarkastaminen kannatti, sillä yhteen uistimista
oli kiinni jäänyt nokkahauki. Aikaisemmin en ollutkaan
kyseiseen hauskannäköiseen elukkaan törmännyt
ja kyllä miehilläkin naurut remahdukset irtosivat,
osin varmasti myös ensimmäisestä kalasta johtuen.
Sääntönä veneessä oli, että
joka kalan ylös ottaa saa sen myös perata ja tällä
kertaa arpa onni osui Ricardon kohdalle.
Pari tuntia kannella itseäni paistateltua istahdin jälleen
ratin taakse kaunista, tosin yksitoikkoista maisemaa ihailemaan.
Meri oli tyyntynyt aamusta ja kallioisilla saarilla lojuvat
sumupilvet loivat unenomaista tunnelmaa.
Miehet olivat aikaisen heräämisen ja varmasti myös
muutaman oluen uuvuttamina laittaneet pitkäkseen ja kuorsasivat
kilpaa.
Jännää miten aikakin menettää merkityksensä
ja normaalin tahtinsa merellä ollessa. Tunnit alkavat
tuntua varteilta, eikä kelloonkaan tule katsahdettua
kolmea tuntia useammin.
Päätin vähän vetreyttää istumisesta
puutuneita pakaroitani ja kurkkasin veneentakaosaan, jossa
vavat vaappuivat aaltojen tanssin tahdissa. Ohjeeksi ennen
untenmaille menoaan David sanoi, että jos vavan kela
alkaa pitämään raksuttavaa ääntä,
on silloin jotain kiinni ja minun pitäisi kiljaista miehet
hereille.
Seurasin vapojen hypnoottista heiluntaa hetken, kunnes tajusin,
että yksi siima ei syöksynytkään suoraan
meren syvyyksin toisten tapaan. Varovasti nostin sen telineestä
ja tunsin heti, ettei painona ollut vain parin gramman uistinta
vaan jotain ihan muuta. Aloin rauhallisesti kelata siimaa
sisään, kunnes Davidin karjaisu, onko siellä
jotain! sai minut säpsähtämään.
On, ei , On, ei...mistä minä olisin voinut tietää!
jotain siellä täytyi olla, ehkä ruohoa, sillä
mitään henkientaistelua en joutunut kelan kanssa
käymään.
Yritin auliisti ojentaa painavaa vapaa hänelle, ilman
menestystä. Se joka ensin huomaa, ottaa myös ylös
- lisää sääntöjä.
Ensin vedestä nousi kaloja luokseen houkutteleva metallilevy
ja sen perässä, selkäevä!
Päivän ensimmäinen lohi!
Koko kesän ensimmäistä lohtansa odottanut David
jähmettyi haavin kanssa paikoilleen ja sain komentaa
häntä, tai paremminkin kiljuin, nostamaan kalan
ylös.
5,3 kiloa, ehtaa punertavaa kultaa. Miehen naupsauttivat tapauksen
kunniaksi tölkit auki ja Ricardo poltti filmiänsä.
Päivä oli pelastettu, pahimmat paineet koko reissulta
olivat poissa.
Ennen palaamista ruotsalaiseen saaristoparatiisiimme saimme
vielä yhden pienemmän lohen. Kalojen grillaamisen
sijasta päädyimme pastaan ja viiniin, sillä
väsymys iski niskaan täysillä ja aamulla olisi
jälleen aikainen nousu. Kalat päätimme syödä
seuraavana sunnuntaina yhteisissä grillijuhlissa.
Kolmas päivä
Juuri ennen nukkumaan menoa, päätimme että
komean kalan vuoksi sallisimme itsellemme muutaman tunnin
ylimääräistä unta. Ja yhdeksän aikaan
sateenropinaan herätessämme totesimme päätökseen
olleen viisas, sillä juuri kun olimme syöneet lakkasi
sadekin ja pääsimme lähtemään kauniissa
ilmassa kohti ulappaa.
 Päivä
kului edellisen tapaan. Vuorovaihtoja pedin, ratin ja vapojen
välillä. Auringonpaahdetta ja mahanpohjassa tuntuvaa
odotusta. Kalat olivat kadonneet eiliseltä paikaltamme
ja aikaa tuhraantui "syöttikalojen" etsimiseen.
Pari pienempää lohta kuitenkin piristivät seilaamistamme
parin tunnin välein, eikä kukaan tuntunut olevan
yhtään pettynyt, vaikkei päivä suurta
saalista tullutkaan.
Ricardo oli saanut tuhottu filmiä parin rullan verran
ja sanoi, että merellä ollessa parinkin päivän
loma tuntui paljon rentouttavammalta kuin viikko kaupungissa.
Minä puolestani olen edelleenkin polleana lohesta, jonka
omin käsin sain veneeseen asti nostettua. Kunnia tosin
kuuluu myös Davidille, jota ilman tai ehkä ansiosta
panikoin sen verran että ruista ranteisiin löytyi
tarpeeksi.
Kun pahoittelin Davidille, ettei hän ollut hereillä
isoimman lohen iskiessä, ei tämä jättiläislohista
haaveileva kalamies ollut moksiskaan.
Onpahan syy tulla takaisin hakemaan vielä se kahdenkymmenen
kilon vonkale.
Teksti: Mari Törmälä
Kuvat: Ricardo Marcado ja David Shaikh
|
