Olen luokkatietoinen kirjailija, en työläiskirjailija,
sanoo Susanna Alakoski, joka on kirjoittanut Svinalängorna
-kirjan. Se kertoo suomalaisen perheen elämästä 1960-70-luvun
Ystadissa, asuinalueella, jonka nimi on virallisesti Fridhem, mutta
jota kutsutaan nimellä Svinalängorna.
Susanna Alakoski kertoo, ettei hän lapsena tiennyt, että
aluetta kutsutaan tällä nimellä, vasta aikuisena
sosiaalityöntekijänä se selvisi hänelle.
Kirjassaan hän kuvaa alueen elämää
kolmen kasvavan tytön näkökulmasta, heidän kasvuajastaan
siellä. Kirjan päähenkilö on Leena, jonka perheelle
muutto alueelle oli iso asia. Saatiin suuri, uutuuttaan kiiltelevä
nykyaikainen asunto, jossa oli kaikki mukavuudet. Oltiin tyytyväisiä
elämään. Idylli murentuu kuitenkin vähitellen,
perhe voi yhä huonommin.
Kun Susanna kertoi kirjastaan Tukholmassa ABF:n
järjestämässä tilaisuudessa, kysyi joku huolestuneena:
miten pikkuveljille todellisuudessa kävi. Siihen Susanna ei
vastannut, ja hän muistuttaa, että kirja ei ole omaelämänkerrallinen
teos, se on romaani. Se on kuitenkin voimakkaasti todentuntuinen,
ja Susanna myöntää, että siinä on pohjana
omia kokemuksia.
Jos se olisi omaelämänkerrallinen, se
olisi vielä synkempi, hän sanoo. Kysymykseen, ovatko kirjan
pikkuveljet olemassa, hän vain toteaa: minulla on sisaruksia.
Susanna kertoo, että hänen ajatuksensa oli kirjoittaa
kirja ihmisistä, jotka ovat yhteiskunnalle rasitteena, heidän
näkökulmastaan. Kirjassa kuvastuu paradoksi: Vaikka he
ovat köyhiä ihmisiä, joiden asiat ovat huonosti,
he itse ovat tyytyväisiä ja kiitollisia.
 Susanna
kertoo, että kirjan kirjoittaminen on monen vuoden työ.
Pienten lasten äitinä ei paljon omaa aikaa liikene, kirjaa
on kirjoitettu muun muassa bussissa työmatkoilla. Pitempi sairasloma
mahdollisti sen valmistumisen.
Svinalängorna on ainutlaatuinen kertomus Ruotsin 1960- ja 70-luvun
asuntopolitiikan seurauksista, ”miljoonan asunnon panostuksesta”.
Nopeassa tahdissa rakennettiin suuria asuinalueita, joita työläisperheet
ja siirtolaiset kansoittivat. Syynä siihen, miksi vastaavaa
kirjallisuutta ei juuri ole, Susanna toteaa, että työläiset
eivät perinteisesti kirjoita kirjoja. Tarvitaan luokkamatka,
ja sellaisen Susanna onkin itse tehnyt. Hän vaikuttaa leveää
skoonen murretta puhuessaan nuorelta ja itsetietoiselta hyvin toimeentulevalta
naiselta. Kirjaa lukiessa kuitenkin ymmärtää, että
suomalainen lapsuus Ystadin lähiössä on hyvin todenperäinen.
Suomalaisuus on hänessä voimakkaana vieläkin, ja
hän toteaa, että hän tuntee itsensä toisaalta
ruotsalaiseksi, toisaalta suomalaiseksi. Molemmat identiteetit ovat
vahvoja.
Hänen kirjansa on todella täyttänyt ruotsalaisen
kirjallisuuden tarjonnassa tyhjän tilan: ensimmäinen painos
meni loppuun heti, nyt on jo kolmas menossa. Kirjaa on myyty lähes
6000 kappaletta, mikä on harvinainen saavutus esikoiskirjailijalta.
Teksti ja kuvat: Mirja Huusko
|
