Ilmassa oli "suuren urheilujuhlan tuntua" kun lauantaina kesäkuun yhdeksäntenä päivänä Tukholmassa juostiin kahdeskymmeneskolmas Maraton. Osanottajia oli kaikkiaan 56 eri maasta, yhteensä 10 467 lähtijää, joista yli kaksi tuhatta oli Suomesta. Juoksijoista runsaat parisen tuhatta oli naisia.
Esilämmittelyä varten kilpailijat kokoontuivat Östermalmin urheilukentälle kuten aina ennenkin ja sinne he myös palasivat maaliin saavuttuaan. Silloin heitä odotti jonottaminen kahvijonossa, jonottaminen makkarajonossa ja jonottaminen ilmaiseen suihkuun, ellei heillä ollut mukanaan avustajia. Mitalin ja T-paidan he kuitenkin olivat saaneet käteensä maalintulon yhteydessä.
Lähtölaukauksen kajahtaessa Lidingövägenin suoralla, Östermalmin urheilukentän tuntumassa kello 14:15, juoksijat jäivät paikoilleen yleisön suureksi ihmetykseksi. Noin viisitoista sekuntia sen jälkeen joukko sai liikettä jäseniinsä ja sekin tapahtui vasta erään toimitsijan huudettua, että lähtölaukaus oli ammuttu. Uusi tekniikka oli hämännyt juoksijat. Kengännauhaan kiinnitetty pieni elektronista ajanmittausta varten tarkoitettu laite, n.s. chip, oli yhdessä rekisteröintiä suorittavan maton kanssa aiheuttanut liiaksi häiritsevää ääntä, kovaäänisistä valuvan musiikin samalla soidessa, jotta ihmiskorva olisi voinut havaita starttipistoolilla ammutun laukauksen! Kirjava juoksijoiden virta valui sitten muutaman minuutin ajan lehdistölle varatun sillan alta loppuakseen yht'äkkiä, jolloin yleisöjoukko nopeasti täytti kadulle jääneen tyhjiön. Aurinko paahtoi lähdön tapahtuessa ja lämpöasteita oli parisen kymmentä. Leppoisa tuuli leikki varhaiskesän kellanvihreissä lehvissä. Syreenit tuoksuivat.
Lidingövägen tyhjeni nopeasti. Yleisölläkin oli kiire. Piti ehtiä seuraavalle näköalapaikalle ennenkuin juoksijoiden etujoukko oli vyörynyt siitä ohitse.
Siinä kävellessä kohti Strandvägeniä ja Dramatiska Teatern, ehti muististaan kaivaa huullunkurisia asuja, joihin juoksijat olivat sonnustautuneet. Joukossa oli mm roomalainen marmoripatsas, hovinarri ja puputyttö, siellä oli Retu Kivinen ja Zorro, siellä vilahti jopa kaksikin pantteritäpläistä ja yksi tiikeriraitainen karvapukuinen juoksija. Kummallisin näky oli kuitenkin isokokoinen miespuolinen juoksija, jolla oli suuret valkoiset rintaliivit. Miehen leuan peitti musta, törröttävä parta. Tänä vuonna ei kuitenkaan näkynyt tikapuita mukanaan kuljetttavaa juoksijakaksikkoa, eikä ihme, sillä he eivät viime vuonna ehtineet maaliviivan ylitse edes kuuden tunnin jälkeen.
Kaiutinääni Dramatenin edessä ilmoitti kärkijoukon lähestyvän ja juoksijat ja katselijat houkuteltiin keskinäiseen vuorovaikutukseen kaiutinlavalla istuvan entisen maratonjuoksijan toimesta. Ensimmäiset sata henkeä juoksivat kaiutinlavan ohitse yleisön taputtaessa käsiään. Tässä tulivat kilpailun todelliset tähtijuoksijat. He uneksivat kärkipaikoista ja olivat harjoitelleet jopa voitto mielessään. Nyt he suorastaan lensivät aitojen taakse sijoittuneen yleisön ohitse, kättentaputusten kannattamina. Heillä oli katseessaan energiaa ja koko olemuksessaan voimaa. Se antoi jaloille siivet.
Kilpailuihin tottunut yleisö oli varustautunut telttaistuimin. Joukossa näkyivät myös ne, jotka olivat tuoneet omat keittiöportaat. He pääsivät ylhäältäpäin seuraamaan juoksijoita aivan toisella lailla kuin muut. Heillä oli usein myös selkäreput, joista muiden varusteiden lisäksi löytyi syötävää ja juotavaa.
Yleisön kiinnostus jatkui tähtiparaatin jälkeen vain niin kauan, kunnes maratonia juokseva sukulainen tai tuttava oli ohittanut näköalapaikan. Senjälkeen siirryttiin uuteen paikkaan, uutta ohijuoksua odottaen. Näin mekin.

Pienen seurueemme seuraavana näköalapaikkana oli Karlavägen, siinä missä se ylittää Odengatanin. Tämä oli toinen peräkkäinen vuosi, jolloin juoksijoita ei pakotettu juoksemaan Odengatanin mäkeä yhtäjaksoisesti ylös asti. He saivat kääntyä Karlavägenin kulmassa ja juosta tasamaata lyhyen matkaa, ennenkuin uusi suuntaus pakotti heidät nousemaan Sturegatanin mäkeä ylös Valhallavägenin tasolle. Toivoin, että ratkaisu toi edes pienen lievityksen väsyneille taivaltajille.
Iltapäivä eteni kohti kello neljää. Olimme kahvikupposen tarpeessa ja jätimme juoksijat oman onnensa nojaan siirtyessämme kadulta kahvilaan. Kahvilassa aika oli pysähtynyt viime vuosisadalle. Nautimme siis ajattomuudeesta sekä hyvästä kahvista ja leivästä, kuitenkin välillä ikkunasta kadulle vilkaisten. Kymmenisen minuuttia myöhemmin ikkunan ohitse vilisti yksinäinen juoksija ajanottoauton ja moottoripyöräpoliisin saattamana. Kärki oli saapumassa maalin tuntumaan! Aikaa oli lähdöstä runsaat kaksi tuntia.
Emme voineet kuulla ajanottoautosta kaiuttimien välityksellä lähetettävää tietoa, mutta näimme vilaukselta, että juoksija oli ruotsinmaalainen Anders Szalkai. Sittemmin osoittautuikin, että hän oli saapunut maaliin voittajana ajalla 2:18:17. Toiseksi maaliintulijaksi kirjattiin italialainen Giuseppe Carella. Paras suomalaisjuoksija oli Yrjö Pesonen 7:ntenä. Naisista nopein oli tänä vuonna Kenialainen Ester Kiplagat, joka löi ruotsalaisjuoksijattaren Marie Söderström Lundbergin runsaalla puolellatoista minuutilla. Nopein suomalaisnainen, Pauliina Rasmus, oli 19:tenä.
Odotellessamme oman mielenkiintomme kohteena ollutta nuorta miestä, kävelimme hitaasti pitkin Karlavägeniä kohti Stadionia. Asettauduimme istumaan Villagatanin kohdalle, selkä kivimuuria päin.
Lyhyen matkan päässä meistä kilpailureitti jakautui kahtia: oikealle juoksivat ne, jotka lähtivät toiselle kierrokselle, vasemmalle ne, jotka jo mielessään näkivät pitkän kilpailutaipaleen loppusuoran häämöttävän Stadionin katsomojen edessä. He olivat tässä kohden juosseet noin 42 kilometriä.
Osoittaaksemme kunnioitusta väsyneitä maratonareita kohtaan ja heitä, jos mahdollista, auttaaksemme, taputtelimme käsiämme ja huusimme kannustavia sanoja heidän juostessaan ohitsemme. Jotkut nostivat kätensä kiittääkseen, toiset vilkuttelivat sormiaan, mutta monet olivat joko niin väsyneitä tai niin puutuneita, etteivät jaksaneet tai halunneet reagoida lainkaan. Tiesimme kuitenkin omasta kokemuksesta mitä yleisön kannustus tällaisissa juoksuissa saattaisi merkitä.
Näin vietimme kokonaisen tunnin ilman muuttuessa yhä viileämmäksi. Taivas tummeni yllämme ja katsojat alkoivat vetäytyä pois. Juoksijoiden virta vaan ei lakannut. Yksi täplikkäässä turkispuvussa juosseista ohitti meidät pää käsivartensa alla. Oliko siinä näyssä symboliikkaa vai ei, siitä en halua aprikoida, mutta neljäkymmenen kilometrin juoksu kovalla asfaltilla aiheuttaa kaikenlaisia seurauksia. Vähin vaatimus lienee, että varusteet ovat tarkoitukseen sopivat.
Sateen alkaessa siirryimme Karlavägenin suurten lehmusten alle suojaan. Sateenvarjot olivat
autossa, kaukana meistä. Luulimme sateen olevan vain lyhytaikaisen, mutta ilma kylmeni huomattavasti ja sade vain yltyi. Pitkin asfalttia valui nyt juoksijoiden lisäksi suuria määriä vettä. Salamointi toi tullessaan isoja rakeita ja näimme miten ne juoksijoihin iskiessään aiheuttivat jopa kipua. Kaikki juoksijat olivat likomärkiä, mutta he jatkoivat silti sinnikkäästi juoksemistaan. Kun raekuuro yhä yltyi, siirryimme me suojaan vastakkaisella puolella olevan rakennuksen katoksen alle seuraten kadulla liikkuvia aivan kuin vedestä tehdyn esiripun takaa.
Kuuron ehdittyä ohitsemme olikin jo aika suunnistaa kohti stadionia ja maalia, sillä tämän koko näytelmän meille lahjoittanut nuori mies oli jo ohittanut meidät matkallaan sinne. Hänen loppuaikansa oli tämän, hänen kuudennen maratonjuoksunsa jälkeen, parantunut ja lipoi jo kolmen ja puolentunnin rajaa. Hän oli tehnyt voitavansa. Nyt oli meidän vuoromme toimia ja saada hänet kotiin jalkojaan lepuuttelemaan ja koko kehoaan virvoittelemaan.